Waltari
Mika Waltari oli vuoden teema Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Miksei olisi, 100 vuotta syntymästä. Sitä paitsi Waltari on edelleen suosittu kirjailija niin Suomessa kuin maailmalla.
Waltaria on aina myyty, yleisö on pitänyt. Väitöskirjoja hänestä ei kuitenkaan ole tehty, yksi on pian tulossa. 1960-luvulla opiskelijoita kehotettiin välttämään tutkimuksia Waltarista, kun siinä leimautuisi itsekin. Hän ei ollut ajan hengen suosiossa.
Vasemmisto luokitteli hänet ”kokoomuslaiseksi äitienpäiväpuhujaksi”. Monet muut myötäjuoksijat pitivät häntä viihdekirjailijana, jonka käsittely laskisi tutkijan arvostusta.
Mika Waltari kai pelkäsi puoluepolitiikkaa tai ainakin puoluepoliittista sitoutumista, mutta patriootti ja isänmaallinen mies hän oli. Hän oli Sinuhe, hiukan ulkopuolella, mutta kuitenkin sisällä. Mutta ei hän vasemmistolainen ollut. Jos Waltari halutaan asettaa poliittisella kartalla johonkin, hän oli liberaali konservatiivi. Termi tunnetaan brittein terminologiassa; olen joskus istunut iltaa liberaaliskonservatiivisella klubillakin. Suomeen määrittely ei ole istunut, ehkä siksi, että suvaitsevaisuus ei ole aina ollut edes liberalismin tunnusmerkki Suomessa.
Suomeksi asian voi sanoa, että Waltari oli vanhoillinen, mutta suvaitseva. Hän puolusti Agnar Myklen tai Hannu Salaman oikeutta sanoa, vaikka ei ollut itse asiassa samalla linjalla.
Vammalassa loistava luennoitsija Panu Rajala kertoi, kuinka Toivo Pekkasesta tuli Waltarin sijasta akateemikko 1950-luvulla Koskenniemen jälkeen. Waltari ei sopinut ajan henkeen, mutta Pekkasen kuoltua Koskenniemi ajoi Waltarin kuitenkin akateemikoksi. Rajalalta tulee syksyllä Waltarin elämäkerta.
1960-luvulla Waltari oli radikaalin vasemmiston hampaissa. Entinen esimieheni Erkki Raatikainen usein irvisteli Waltaria patamustaksi taantumukselliseksi, joka ei ymmärtänyt maailman edistystä. Muistattehan, ”Erkki, edistyksen merkki”. Ei vasemmiston Waltari-kammo mikään ihme ollut. ”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä muuttuu”, kirjoitti Waltari. Juuri niin on tapahtunut, kuitenkin. Tämä lause olisi erityisen hyvä muistaa politiikassa.
Oma ristiriitansa oli siinä, että Vammalan Waltari ja valta -seminaarin pääalustajana oli Paavo Lipponen, joka liikkui 1960-luvulla radikaalin vasemmiston piireissä. Lipponen näyttää nyt – pitkän poliittisen kokemuksen perusteella ja vallan ulkopuolelle siirryttyään – ymmärtävän Waltaria. Ainakin siinä aukeaa mahdollisuus tehdä pesäeroa siihen vasemmistoon, joka vuoden 1968 jälkeenkin juoksi päätään seinään. Yksi heistä oli Erkki Tuomioja.
Kepua Lipponen pääsee Waltarin kautta kepittämään tarjoamalla Jarmo Korhoselle väärän kuninkaan paikkaa päiväksi, tosin ilman päivän päätteeksi tapahtuvaa teloitusta. Lipponen ei ole mikään faarao Ekhnaton, joka kivesi koko Egyptin kansalle tien helvettiin hyvillä aikomuksilla. Pikemmin hän on Horemheb, valta- ja voimapoliitikko, tosin jo vallan ulkopuolella. Hän käyttää nyt valtaa vallan ulkopuolelta, puhumalla ja kirjoittamalla.
Mikään ihme ei ole, että Waltari on nyt suosittu. Sosialistinen unelma on romahtanut – unesta on herätty kuin faarao Ekhnatonin Egypti. Kun rakenteet muuttuvat, työntävät realismi ja konservatiiviset arvot maailmanparantamisen sille kuuluvalle paikalle. Samasta syystä kokoomuksenkin suosio on kasvussa. Suomen oloissa suuri muutos on, että kokoomus on kärkikolmikon ensimmäinen. Vain pari vuotta sitten se oli pari prosenttiyksikköä kahden suurimman perässä.
Yleisesti ottaen suvaitsevaisuuskin on yhteiskunnassa kasvanut. Jopa siihen mittaan, että suvaitsevaisuutta vaaditaan suvaitsemattomasti kaikilta ja kaikkeen. Sinuhen yksi opetus on kuitenkin siinä, että kaikella on myös rajansa. Kun kansa on saanut kurkkuaan myöten uusista ajatuksista, tulee Horemheb joka palauttaa järjestyksen.
Waltari ei ole ”jälleen” suosiossa, hän ollut sitä lukevan yleisön keskuudessa aina. Nyt tämän voi sanoa ääneen. Siinä on ero siihen 60-lukulaisuuteen.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Kirjoituksesi Waltaria koskeva osa on hyvä, mutta kokoomuksen arvojen kohdalla taitaa historian tiedoissasi olla puutteita, ellet sitten tahallasi esitä asioita valikoivan muistin periaatteella.
Kokoomushan polveutuu vanhasuomalaisesta puolueesta, jolle oli olut leimallista toisaalta tietty sosiaalireformismi, mutta samalla ja erityisesti arvokonservativismi ("koti - uskonto - isänmaa"), joka ajan mittaan vain vahvistui. Vastakohtana olivat nuorsuomalaisista polveutuva kansanpuolue, mutta liberalismi ei Suomessa oikein menestynyt. Se on ollut yksilönvapauden kannalta huono asia, mutta toisaalta hyvä asia sikäli, että kaikkein armottomin markkinatalousliberalismi ei päässyt jylläämään.
"Kun rakenteet muuttuvat, työntävät realismi ja konservatiiviset arvot maailmanparantamisen sille kuuluvalle paikalle."
Eikös Katainen itse ole vieroksunut sanaa "konservatismi"? Nimenomaan perinteinen arvokonservatismi on kokoomuksesta hävinnyt, sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä sikäli että suvaitsevaisuus (josta kokoomus ei ennen ollut mitenkään kuuluisa) ja yksilönvapauden kannatus on lisääntynyt, pahasssa sikäli että kaikkea mitataan nykyisin markkinatalouden arvoin, varsinkin kun kokoomuksen sosiaalisempi siipi jäi laman aikana jalkoihin.
Kärjistäen: eläisin pelkällä Waltarin kirjoilla, jos vain osaisin taikoa sitä tarpeeksi. Sen sijaan vasemmistolainen poliittinen kauno- ja ja tietokirjallisuus ei meinaa mennä kaupaksi millään, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.
Yleensäkin vasemmistolainen maailmankatsomuskirjallisuus on dumpattavien joukossa, kun taas kaikki toisen laidan tavara on kovan rahan keräilykirjaa. Mitä tämä kertoo sitten yhteiskunnassa piilevistä asenteista, niistä joiden olemassa olonkin HS kiistää, on toinen juttu.
Kiitos hyvästä kolumnista!
osin enemmän kuin kirjat tai Waltari. Vammalassa lienee ollut kaikkien aikojen yleisömenestys.
Yleisö on vuosi vuodelta jakautunut pariin kolmeen lohkoon: ne jotka osallistuvat seminaareihin; ne jotka juoksevat kirjojen perässä; ne jotka tulevat näyttäytymään tai jotka käyvät bongaamassa näitä näyttäytyjiä. Ehkä vielä joukko paikallisia, jotka tulevat päiville muuten vain
Ja taas kerran - poikkeuksia on ollut tosi vähän - sää suosi.
Liberaalisuudesta puheen ollen
http://helanes.blogit.kauppalehti.fi/2008/06/29/eufemismi
Suomen yksi ehkä painavimmista poliittisista teoksista on valtioneuvos Riitta Uosukaisen kirjoittama Liehuva liekinvarsi. Siinä on kansanomaisella tavalla kerrottu postmodernin kokoomuslaisuuden syvin olemus ihastuttavasta karjalaisnäkökulmasta, jossa päivänpolitiikka suorastaan litisee.
"Yleisesti ottaen suvaitsevaisuuskin on yhteiskunnassa kasvanut. Jopa siihen mittaan, että suvaitsevaisuutta vaaditaan suvaitsemattomasti kaikilta ja kaikkeen. Sinuhen yksi opetus on kuitenkin siinä, että kaikella on myös rajansa. Kun kansa on saanut kurkkuaan myöten uusista ajatuksista, tulee Horemheb joka palauttaa järjestyksen."
Toivotaan näin.
Vasemmisto ei ole sitten ymmärtänyt edes hyvän kirjallisuuden päälle yhtään mitään, eikä se taida tuntea edes amerikkalaisittain varsin äärimmäistä vasemmistoa edustanutta Jack Londonia.
Jos Waltarin teoksia verrataan hieman sarkastisesti nykyaikaan, niin vallanpitäjät koettavat toisinaan edelleenkin saada kansaa kumartamaan uusia oppeja ja vanhoja patsaita kaadetaan, tekstejä hakataan seinistä pois, historiaa kirjoitetaaan uudelleen. Lipponen EU:ineen oli yksi Ekhnaten, joka uskoi kai tosissaan että sieltä tulee kaikkea uutta hyvää kaikille. Toiset kuitenkin näkevät tämän vieraan epäjumalan kumartamisen ja sen edessä antautumisopin julistamisen suurena harhaoppina. Bryssel on Lipposen oma Taivaankorkeuden kaupunki. Mikäli historiaa on tunteminen, ei se kaupunki ole, mitä kansalaisten tahtoon tulee, meren vaahtoa särkymättömämpi. Jos Urho Kekkonen ihailikin Machiavelliä, niin Lipponen perehtyi faraoiden hallintomalliin ja tahtoi itselleen mahdollisimman paljon valtaa pyrkien mm. perustuslaki-Euroopan päämieheksi ja että olisi saanut vetää sinisen ja kultaisen pipon päähänsä Beethovenin sointujen tahdissa.
Parin kolmen tuhannen vuoden takaista muinaishistoriaa katsellessa ei voi kuin ihmetellä kuinka vähän mikään on muuttunut suurvaltapolitiikassa, maantieteessä ja ihmisten luonteessa. Waltarin tyyliseen pessimismiin ei tosin ole aihetta, sillä kyllä kansa tietää aina kaikki asiat, vaikka sille ei mitään kerrottaisikaan ja pitemmän päälle ei kansalaisia voida pakottaa mihinkään. Sen takia kaatui Neuvostoliittokin.
että Waltari olisi kirjoittanut paljon muitakin kirjoituksia kuin Sinuhen. Niistäkin voisi oppia ottaa ja sotkea johonkin aatteeseen. Miten Turmskin pitää tulkita? Aatteen miehet näkyvät ottavan esimerkkejä vain Sinuhelta. Eikös muuta Waltaria sitten ole luettu.
Minä en ole koskaan osannut nähdä Sinuhessa kommunismia tai fasismia. Kylläkin universaalia näkökulmaa niin ihmiseen kuin yhteiskuntiinkin.
Sitäpaitsi jos joku oli jotain mieltä 30-40-luvuilla, olisiko samaa mieltä tänä päivänä. Olisiko Tolstoi tolstoilainen tämän päivän Venäjällä? Aatteellisen kunnian ottaminen Waltarilta ja oman aatteen kirkastaminen sillä on lapsellista.
Minusta Waltarista saisi esitellä myös pseudonyyminä kirjoitetut muut teokset. Näin tulisi kuva siitä, että Waltari kirjoitti myös kevyttä ja roskaa rahaa ansaitakseen, mutta ei toki omalla nimellään.
Ostin Vammalasta 1980 julkaistun Mika Waltarin Kirjailijan muistelmat, toimittanut Ritva Haavikko. Siinä Waltari haastateltuna
esittää perusteellisesti oman maailmankatsomuksensa rehellisesti ja perusteellisesti. Politiikkaan hän suhtautui penseästi, ei halunnut olla siinä mukana, kirkkoon hän kuului perinteiden takia, hänhän oli laajasti perehtynyt eri uskontoihin, varsinkin molempiin katolisiin kirkkoihin.
Muistelmat antoivat paljon elämän rakennuspuita. Harvinaisen syvällistä ajattelua suomalaisissa oloissa.
Antaa myös koettuja ohjeita romaanin ja yleensä epiikan kirjoittamisesta - hänellähän oli valtava kokemus ja sitä hän halusi
jakaa.
Kukaan ei tunnu muistavan kirjaa nimeltä Taivasten valtakunnan avaimet. Eikö se kerro Waltarin uskosta?
Waltari oli kansalliskonservatiivi, jolle kaikki maailmassa vain toistui eikä mikään uudistunut. Samalla tavalla oikeistolaisia ovat monet historiantutkijat. Vasemmistolaisia puolestaan ovat sosiologit.
Historia on jumaluusoppia ja sosiologia on vertailevaa uskontotiedettä.
Olen eri mieltä. Waltari oli pikemminkin molemmat samassa paketissa, historiankirjoittaja ja sosiologi. Rafael Karsten sentään oli hänen opettajansa.
Waltari käänsi suomeksi poliittisen romaanin Horst Wessel ja sodan aikana Suomen Kuvalehdessä kirjoitti Saksasta ylistävään sävyyn käytyään Uuden Euroopan kirjailijapäivillä. Kuka tietää, kuinka innokas kansallissosialisti hän oli.
Tekstisi näyttää minun mielestäni vain riidan haastamiselta, tai Waltarin järkevin sanoin kärpästen surinalta korvissani.
Minulla ei ole lääketieteellistä koulutusta, joten en voi auttaa Herr Schmidtiä poliittis-henkisessä kriisissään, mutta voin ystävällisesti tarjota lääkkeeksi muita näkökulmia.
Waltari oli ihmisen ymmärtäjä.
Monet muut kirjailijat ovat kuvanneet suomalaisen ja yleismaailmallisen ihmisen ajattelua, mutta kukaan ei ole onnistunut ajatusten kuvailun intiimiydessä yhtä hyvin kuin Waltari.
Ajattele vaikka Turmsista sitä, että Waltari kuvaili kansan eteen astuvan sotapäällikön vaihtaneen ensin halvemman nutun ylleen, että saattoi hyvillä mielin repäistä sen rikki puhuessaan.
Tulenkantajista Paavolainenkin kirjoitti NS-Saksasta melkoisen myönteisesti, joten ei kait se mikään ihme olisi, jos Waltarikin olisi asettanut idealistisia toiveita kansallissosialismin kehitykseen. Mitä ilmeisimmin enemmän sinne, kuin bolshevismiin. Sodan aikanahan hän kirjoitti tilaustyönä selvää propagandaa (mikä tietenkin on kirjailijan tehtävä sodan aikana, en minä häntä siitä moiti). Sinuhe voidaan ymmärtää tämän idealismin romahduksen kuvauksena.
Mitä tulee Waltarin ihmiskuvaukseen, niin minusta se on ollut aina kovin pinnallista. Ei hänellä ole sellaista syvyyspsykologista ymmärrystä, mikä tekee Dostojevskista voittamattoman neron. Ehkäpä se vaati kuolemaantuomitun viimeisen yön kokemista, että ihmismielen liikkeille herkistyi.
Kuollutta tai kuolematonta. Parhaimmillaan hän oli kuvaillessaan kuolleiden sielujen tavoittelijoita, eli sen ajan spekulantteja.
On aika raakaa ja tyhmää väittää, että taidokas Sinuhe olisi ollut vain 'idealismin romahduksen kuvaus'. Kovin montaa ymmärtäjää et saa tuolle ajatukselle mistään päin maailmaa.
Herr Doktor Schmidtille suosittelen vaikkapa Turmsin läpilukemista ja sen jälkeen näille kommentointisivuille palaamista.
Onko se erilianen, kuin suomalainen?
Waltariahan pidettiin aikanaan lähinnä viihdekirjailijana ja kyllähän ainakin Sinuhesta sellaisia aineksia paljon löytyy myös; eksotikkaa, seksiä, väkivaltaa, seikkailua...onkohan muuten Horemhebin esikuva Stalin? Selviä yhteneväisyyksiä on todettavissa.
Tietääkö muuten kukaan, mikäsi apokalyptinen ydinsotanäytelmä Viiimeiset ihmiset jäi esittämättä? Pelkäsikö Waltari leimautumista bolshevikiksi? Jos se olisi esitetty, niin kuva Waltarista voisi olla melkoisen erilainen.
Norjalainen kirjailija, jolla varmasti oli natsisympatioita - ainakin jossakin vaiheessa. Yleensähän ne nopeasti karisivat, kun totuus natsien rikoksista tuli päivänvaloon.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Knut_Hamsun
"Myöhemmin Hamsunin maine Norjassa ja muualla kärsi hänen tuettuaan Norjan natsimiehittäjiä toisen maailmansodan aikana. Hänet saatettiin jopa mielisairaalaan, jossa hänen todettiin olevan täydessä ymmärryksessä."
Ruotsalaisen Ikean perustajan, Ingvar Kampradin, nuoruuden synteihin kuului myös natsien suuri ihailu.
Eikö Mika Waltari ole sentään niin suomalaisen ihmisen tuntoja sanoiksi pukenut ihminen, ettei häntä pitäisi vasemmistolaistenkaan vieroksua?
Tapaus Waltari on sikäli hykerryttävä, että häneen pätee juuri se, mikä pätee jokaiseen hyvään taiteilijaan: hänestä on moneksi!
Hän oli ensisijaisesti kirjailija - ja suuri kristillinen humanisti! -, ei poliitikko saati poliittinen pamfletisti.
Siksis on hupaisaa lukea kiihkoiluja suuntaan tai toiseen. Kun poliittinen eläin tarkkaa jotain asiaa omasta dogmaattisuudestaan käsin ja pyrkii tulkkaamaan tuon asian oman ideologiansa mukaisesti, niin taiteilija koettaa tiivistää huomaamansa monitahoisuuden ja -selitteisyyden kristallin kirkkaaksi ilmaisuksi.
On totta, että perheellinen Waltari kirjoitti henkensä pitimeksi kaikenlaista. Omasta mielestään hänen paras taiteellinen tuotantonsa on ns. pienoisromaaneissa. Olen samaa mieltä: niiden proosa hengittää, niissä on lukijalle tilaa jättävää ilmavuutta, niissä on tarkkaa, herkkävireistä henkilökuvausta ja muodoltaan ne ovat punnittuja. Mestarin kynästä.
Waltarin kynästä on lähtenyt joukko hyviä huomioita, jotka hän esittää hiljaisen huumorin sävyttämänä. 40 vuotta sitten Waltari mietti kirjailijan ongelmia, nuorisokuohunnan voimistuessa ja uusvasemmiston kehittyessä. Mitä sanoi Waltari ajan "radikalismista", suositti keskitysleiriä? Ei, vaan:
"Olen tahallani käyttänyt sanaa radikaali, vaikka hyvin tiedän että varsin laajoissa piireissä nimitys kulttuuriradikaali on kauhea haukkumasana. Jotakin yhtä halveksuttavaa kuin kolmekymmenluvun vaikeina vuosina oli kulttuuriliberaalin nimitys. Mutta ei ole syytä pelätä pelkkää sanaa. Taiteessa ja kirjallisuudessa, sen historia osoittaa, kulttuuriradikaalit ovat aina olleet kärkijoukko, joka on vienyt taidetta eteenpäin."
Pitikö Waltari muuttumattomuutta maailman perustilana? En usko, sillä:
"Mutta maailma, ajattelun ja näkemisen mallit ovat myös muuttuneet. Samoin yhteiskunnallinen ajattelu.
Jokaisessa vakiintuneessa yhteiskuntamuodossa on epäkohtia, vikoja, puutteita, väljähtyneitä arvoja, kahleiksi muuttuneita normeja. Kukapa voisi pitää esimerkiksi omaa yhteiskuntaamme virheettömänä, ihanteellisena ja lopullisena. Jos nuoriso omissa nahoissaan tuntee epäkohtia ja epäviihtyisyyttä yhteiskunnassamme, miksi se ei saisi puhua siitä ja vaatia muutoksia."
1960-luvun kulttuurikeskusteluakin hän kommentoi ja ajatuskanta oli humanistin eikä dogmaatikon:
"Keskustelussa olen havainnut myönteisen piirteen, joka itse asiassa nykyään tulee esille mitä tahansa kysymystä pohdittaessa: Tutkitaan asiaa. Enää ei tyydytä pelkkiin väitteisiin, olettamuksiin, luuloihin ja yleistyksiin. Tämä on mielestäni terve ja rohkaiseva näköala."
Waltari myös kieltäytyi allekirjoittamasta jakoa eliitti- ja populaarikulttuuriin, sillä jaon molempiin osapuoliin on koetettu tunkea halventavaa arvottamista, jota Waltaria epäilytti.
"Epäilemättä sarjakuvat ja niin sanottu kioskikirjallisuus tyydyttävät tiettyjä lukutarpeita. En minä niitä halveksi, silloinhan halveksisin ihmistä. Siksi en välitä edes porrastaa tai puhua alimman tason lukutarpeista. (...) Niitä on täysi syy tutkia eikä vain kirjallisina vaan myös sosiologisina ilmiöinä."
... oli omituinen käsikirjoitus "Vodkaa Komisario Palmu". Yrittikö hän sittenkin vanhoilla päivillään vielä päästä ajan hengen suosioon?
Vodkaa, komisario Palmu, on mainio elokuva. Se oli ajankohtainen ja laadittu huumorilla. Söpöin ehkä oli se KGB:n agentti, joka kiipesi helikopteriin ja otti pojat kiinni.
Sellaista elokuvaa ei Suomessa uskallettaisi enää tehdä parodisoiden maan nykyisiä linjauksia.
Täytyypä oikoa virheellistä tietoa. "Vodkaa, komisario Palmu" ei ole Mika Waltarin käsikirjoittama, vaan tästä ovat vastanneet elokuvan ohjaaja Matti Kassila yhdessä Georg Korkmanin kanssa. Waltari ainoastaan antoi luvan käyttää henkilöhahmojaan elokuvassa. Elokuva on kaikessa suomettuneisuudessaan varsin koominen kuvaus 60- ja 70-lukujen taitteesta.
"Kun rakenteet muuttuvat, työntävät realismi ja konservatiiviset arvot maailmanparantamisen sille kuuluvalle paikalle. Samasta syystä kokoomuksenkin suosio on kasvussa."
Voi jospa ihmiset tietäisivät mitä äänestävät. Kokoomus on lähtenyt maailmanparantamiseen täysin rinnoin mukaan: rajat auki ja "työperäisiä" Afrikasta, kaikki uhrattava oletetun ilmanstonmuutoksen alttarille, lisätään jo ennestään korruptoitunutta kehitysapua, kasvatetaan julkista taloutta yksityisen kustannuksella kuin vasemmistopuolueet konsanaan jne.
Terkkuja vaan Jyrki "Suomi tarvitsee kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa" Kataiselle. En enää koskaan äänestä Kokoomusta.
Nyt täytyy tosissaan ajatella, mitä puoluetta äänestää ja keskusteluissa kannattaa. Putkinen on ainakin osoittautunut niin vihamieliseksi ja paatokselliseksi, ettei hänen kannattamalleen klikille viitsisi antaa ääntä, kannattakoon hän mitä hyvänsä.
Voi olla, että täytyy hylätä vanha kunnon Kokoomus Putkisen vuoksi.
http://www.tuomioja.org/
Suomi ja rypäleasekielto
"Ilkka Kanervalta, joka ulkoministerinä osoitti virkatoimissaan yleensä tervettä harkintaa, näyttää tuo harkinta nyt pettäneen, kun hän päästi puhelinhaastattelussa sellaisen sammakon, että ilman rypäleaseiden suojaa Suomen täytyy hankkiutua USA:n ydinsateenvarjon suojiin Natossa."
=> Ilkka Kanerva tuntuu siis menettäneen kyvyn (terveeseen harkintaan) tultuaan harkitsemattomista syistä vapautetuksi anomuksestaan ulkoasiainministerin tehtävästä.
=> Kanervasta ilmeisesti on tullut rajoitetustin syyntakeellinen sen jälkeen, kun virkamiesvartiointi on rauennut.
Mikähän siinä on? Nuorempana ja vasemmistolaisempana luin Virmavirtaa mielenkiinnolla ja pidin usein hänen ajatuksistaan. Nykyään kun ymmärrän ns. oikeistolaisiakin ajatuksia paremmin, mielestäni Virmavirran mielipiteet ovat höpsähtäneitä ja jääneet jonnekin menneisyyteen. Ehkä hän ei enää osaa sanoa asioista mitään mielenkiintoista? Tai ehkä olen vain itse muuttunut ja kehittynyt johonkin suuntaan, mutta Virmavirta ei?
Ei se, että oma puolue on hallituksessa tällä vaalikaudella, tee jokaisesta asiasta pikkusieluisen puoluepolitikoinnin väärttiä. Waltarihan on toki fiksumpaa luettavaa kuin kokoomukset ohjelmat. Lapsellista puoluepolitikointia harrastivat ennen kai vähän tärähtäneet vasemmistolaiset ja muutkin pukarit, mutta nykyään kai sitten Virmavirta.
Ihmetyttää, kuinka kaikki kirjoitukset osataan vääntää aidanseipäiksi ja hellanpilkkeiksi poliittisten näkemysten uuniin. Mika Waltari todennäköisesti naureskelee parhaillaan Eliten haamuloosissa Tauno Palon ja Matti Pellonpään kanssa pirun Raamatuntulkinnoille. Ihminen näyttää edelleen pysyvän ainoastaan ihmisenä eikä kärpäsensurina korvissa lakkaa vaikka ajat muuttuisivat.
Waltari muistetaan ennenkaikkea kirjailijana ja ihmisyyden vaikeuksien mestarillisena tulkkina, ei poliittisena julistajana. Miksi vetää puoluepolitiikka mukaan keskusteluun? Normaali ihminen käy kehityksessään läpi monenlaisia vaiheita. Waltarin tuotannossa antroposofia, teosofia ja herraties mitkä muut ismit kulkivat muiden muotivirtausten mukana. Hyvä kirjailija sulattaa kokemansa ymmärrettävään tarinaan, pohtii ja hylkää, etsii uutta. Viihdyttämisen ja filosofian välillä tasapainoilu ei ole helppoa, Waltari onnistui lajissa.
Oma suosikkini on edelleen Johannes Angelos.
Jos sinä olet kokenut keskustelun liian puoluepoliittiseksi, voisit luetella aikasi kuluksi ne puolueet, joita keskustelussa on edustettu.
Kuten huomaat, puoluepoliittisuus on vain sinun päässäsi.
Ei mitään uutta auringon alla.
Olisi jonkinlainen häväistys väittää, että Mika Waltari 1920-luvulla pyöri ajanmukaisesti oikeistopiireissä ja että katala nainen, Minna Craucher, vetäisi häntäkin viiksesta.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Minna_Craucher
Waltarin tarina ei silti olisi huono. Hän ei olisi kuitenkaan sellainen kuin Katarin Lillqvistin Mannerheim, vaan lähinnä aivan tavalline vakosamettihousuinen Matti Nykänen tai Matti Vanhanen.
Ennen, kun ei ollut poliittista korrektiutta, mutta oli kansallista kunniaa, ei kaikista kirjoitettu.
Nykyäänhän mitään kunniaa ei olekaan, vaan kaikkein tärkeintä on häväistä valonnopeudella.
Minusta ei kannattaisi Mika Waltarista kirjoittaa tyyliin, että hän oli kansaliskonservativinen euroliberaali, jolla oli sympatioita maaseutuun, maalaisliittoon, sosialidemokraatteihin ja jopa maan alle ajettuihin kommunisteihin.
Tämä Mauno Koiviston "koko kansan presidentti", jota porvaritkin voivat äänestää presidentiksi - ajattelu vääristää historiallisia tosiasioita, vaikka sen tarkoituksena toki on eheyttäminen. Aikana, jolloin hallitusten on vaikea edustaa kansallista etua, ei pitä eheyttää, vaan riitauttaa ja osoittaa konsensuksen heikkoudet.
Ei Waltarista kannata tehdä jotain muuta, mitä hän oli, siksi, että euroliberaalit kokoomuslaiset ja eurososialidemokraatit jättäisivät häntä kunnioittamatta.
Waltarin neuvostovastaiset kirjat olivat kioskikirjallisuutta ennen kioskeja, ja Waltarin salanimellä tekemä arvio Virosta oli melko hyvä. Waltari kirjoitti myös työn rationalisoinnista sodan ajaksi saksalaisten oppien pohjalta eli kyllä Waltari on tehnyt muutakin kuin vain ihaillu Paavolaisen kanssa kolmannen valtakunnan voimaa.
Suomen pimeimmät natsien ihailijat löytynevät lääkärikunnasta ja kemistikunnasta, mitä ei ole valaistu vielä laajemmin, koska muka luonnontieteet olivat arvovapaat kansallissosialismista tai saksalaisesta kemianteollisuudesta.
A I W oli kunnon mies. Hän kieltäytyi sodan jälkeenkään koskaan tapaamasta ainuttakaan neuvostoliittolaista, minkä vuoksi homma delegoitiin muille.
Katarina Lillqvist voisi tehdä nukkeanimaation Minna Craucherista ja hänen tuttavistaan. Putoaisi jälleen muutama kipsipää kansakunnan piirongin päältä. Kyllä ennenkin on hölmöilty!
Jep. Arvo Ylpön natsisympatiat tiedetään, ja Mies Reenkola teki kuulemma kokeita puolalaisilla naisilla keskitysleirillä.
Kts. http://lotta.yle.fi/motweb.nsf/sivut/ohjelma?opendocument&pageid=Content...
Waltari on Suomen paras kirjailija kautta aikojen. Häneen kirjojansa voi lukea muutaman lauseen kerrallaan ja olla onnellinen. Väinö Linnaa ei voi edes verrata. Virmavirran blogi oli hyvä ja rohkea, sillä Waltari lakaistiin poliittisesti aivan asiattomasti maanrakoon suomettumisen aikaan. Silti kaikki kirjallisuuden ja taiteen ymmärtäjät tietävät totuuden.
Kansainvälisesti Waltari on parhaiten menestynyt suomalainen kirjailija. Hän oli uskomattoman lahjakas ja luova. Valtavassa tuotannossa on tietysti helmiä ja hieman huonompia teoksia. Itse pidin häntä joskus vähän liiankin monisanaisena uskonasioita pohtiessaan. Luulen, että äärivasemmistolaiset karsastivat häntä myös siksi, että sodan aikana hän kirjoitti armeijan toiveiden mukaan. Viimeksi olen itse lukenut hänen talvisodan jälkeen kirjoittamansa teoksen Viro, Latvi ja Liettua. Sen harvinaisen paikkansapitävät tiedot hän sai tiedustelupalvelulta. Silloin 1940-luvulla se ilmestyi Ruotsissa salanimellä Nauticus. Nyt uusintapainos on hänen omalla nimellään.
Sinuhen pessimismi sopii harvinaisen huonosti nykyajan oikeistolaiseen nami-nami-huomiotalouteen, jossa jokaisen pitää olla vaikka hampaat irvessä sisäinen positiivisen ajattelun sankari. Sinuhen universaali yhteisöllisyyden ajatus on sekin kuin nykyajan kokoomuslaisuuden vastakohta: "ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni." Ei tarjoa kovin paljon mahdollisuuksia katsoa alempaa kastia nenänvartta pitkin, mikä lienee kuitenkin kokoomuslaisuuden perusedellytys.
Sekä Sinuhen pessimismissä, että aihevalinnan näennäisesessä eskapismissa, on varsmasti jälkiä sodasta, tappiosta ja paljastuneista kauhuista. Ehkä se kertoo myös kirjailijan tietoisesta halusta ulkopuolisuuteen reaalipolitiikan suhteen.
Kiva sinänsä, että tämä kaikki on todiste sitä miten vasurit olivat taas niin väärässä ja muuta sellaista, joka oli meneen talven lumia jo kymmenkunta vuotta sitten.
Waltari kirjoitti Uudelle Suomelle 12.1.1936:
"Jyrkimmät yhteiskunnallista kumousta salaa tai julkisesti ajavat suunnat näkevät kirjallisuudessa erinomaisen aseen henkisen maaperän muokkaamiseksi ohjelmiensa mukaiseksi "
Kahdesta äärivasemmistoa edustavasta lehdestä hän kirjoitti niiden kriterioina olevan, "että kirja on taiteellisesti pätevä vain siinä tapauksessa, että sen voi katsoa edistävän luokkataistelua proletariaatin puolesta."
60-luvulla ei vasemmiston kritiikki ollut kirjallisuutta kohtaan mitenkään muuttunut 30-lukuun nähden. Siksi Waltari oli epäsuosiossa.
Mika Waltari on ehdottomasti Suomen suurin kirjailija kautta aikojen. Olin kuitenkin hiukan pöllästynyt, kun nyt loman kunniaksi aloin lukea Dostojevskin "Crime and Punishment" englanniksi tyttäreni ostettua k.o teoksen, ja huomasin, että Waltarin "Kuka murhasi rouva Skrofin" (=Kaasua komisario Palmu) on asetelmaltaan ja monilta yksityiskohtdiltaan plagioitu Dostojevskilta. Molemmissa teoksissa murhan kohteeksi joutunut uhri on varakas leskirouva, jota monet inhoavat ja joka asuu kaupungissa kerrostalossa nuoremman sukulaisensa kanssa. Molemmissa teoksissa myös murhaaja on asunnossa, kun ulkopuolinen soittaa ovikelloa ja molemmisa teoksissa murhaaja vetää oven sisäpuolelta säppeen siinä vaiheessa. Myös molemmissa tapauksissa murhaajan motiivit ovat ennemminkin psykoanalyyttisesti kuin materiaalisesti ymmärrettävissä. Onko näistä yhtäläisyyksistä taitettu peistä aiemmin? Tietääkö kukaan?
Tuskimpa Dostojevski olisi pahastunut, etenkään kun muotoseikat ovat hänen tekstissään pelkkää pintaa.
Kirjailija, joka työstää niin paljon tekstiä kuin Waltari, tulee lainanneeksi väistämättä useamman kohdan. Sitten voidaan kysyä, ovatko lainaukset kohteliaita kumarruksia aiempia mestareita tai vanhoja kavereita kohtaan vai varkauksia, joilla peitellä aukoja omassa mielikuvituksessa?
Ei taida jäädä kovin paljoa peistä väännettäväksi.
Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Paavo Lipponen puhui todella ihmeteltävän hyväksyvästi Waltarista. Taitavana ja kokeneena vallankäyttäjänä Lipponen haistaa tuulien suunnat oikein ja muuttaa asentoa ja suuntaa niiden mukaan. Unohtuneen näyttävät ne ajat, jolloin Waltaria riepoteltiin vasemminston hampaissa. Itsekin kannatin tuolloin 60-luvulla mainittua politittista suuntausta. Mutta, kuten joku brittipoliitikko on sanonut, joka ei alle nelikymppisenä ajattele vasemmistolaisesti on sydämetön, mutta joka vielä yli nelikymppisenäkin on vasemmistolainen, on menettänyt järkensä.
Lipponen väitti Vammalassa ryhtyneensä poliitikoksi vasta nelikymppisenä. Hän unohti mainita johtaneensa Turun opiskelijoiden YK-liiton demarikaappausta Turun yliopistolla syksyllä 1964.
60-luvulla on kyllä aika venyvä ja tarkoitushakuinen käsite. Jos T. Pekkasesta tuli Waltarin sijasta akateemikko, niin ketkä radikaalit vasemmistolaiset olivat asialla. Kekkonen? Virmavirran märitelmän mukaan radikaaliin vasemmistoon kuuluivat 70-luvulla varmaan ns. remonttimiehet.
Helsingin sipoonvaltaaja Vapaavuori on kuoriutunut helsinkiläisen kyläpoliitikon kuorestaan ja on alkanut puhua kaupunkikulttuurin puolesta.
Jälkiteolliseen Helsinkiin, jossa pitäisi tehdä pääasiassa vain fiksuja töitä, on perustettu mm. Vuosaaren satama ja muita teolliseen yhteiskuntaan kuuluvia menneisyyden jäänteitä.
http://www.hs.fi/teksti/uutiset/tuoreet/artikkeli/Vapaavuori+arvostelee+...
Helsingissä voisi kaupungistaa Malmin lentoaseman ja Itä-Helsinkiin voisi laajentaa kaupunkia.
Yllätyin ettei kukaan ole tähän mennessä huomioinut sitä, että Waltarin Sinuhessa Horemheb ei suvainnut itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, vaan passitti ystävänsä Sinuhen pois Thebasta.
Tästäkö konservatiivisten arvojen esiinmarssissa ja maailmanparannuksen loppumisessa on kyse. Koviin realiteetteihin perustuvassa poliittisessa päätöksenteossa eli valitun policyn perustelemisella välttämättömyyksillä, kuten Horemheb tavallaan teki, ollaan vaarassa joutua epäpolitisoimisen kierteeseen, jossa keskustelua ajetaan alas, jonkun tekosyyn nojalla. Pääministerillämme on tällaisia taipumuksia ja on todella totta, että teknokraattisilla argumenteilla pääsee nykyään pitkälle.
Toivottavasti myös Virmavirta muistaa tämän alakuloisen episodin kirjasta, eikä vain Horemhebin menestyksekästä järjestyksen palauttamista idealistisen mielenterveyspotilaan jälkeen.
Muuten, Churchill käytti(jos käytti) sanoja liberal ja conservative. Sitaatissa ei ole kyse siirtymisestä marxilaisesta(tai jopa uusstalisistista) uskolliseksi kapitalistisen yhteiskunnan kansalaiseksi. Brittiläisen poliittisen kulttuurin tuntemus voisi olla hyväksi jos yrittää suomentaa Churchillia.
. . . kun sota loppui, löytyi Waltari kun opiskelin lukutaitoa. Se ehkä varjeli äärimmäisyysajattelusta. Ei tullut pojasta natsia ei kommunistia eikä uskovaistakaan.
"Ihmiskunnan viholliset" ostin omaksi divarista kun sattui kohdalle. Jotain 10 000 sivua lienee silmäilty - toinen mokoma ainakin tänä juhlavuonna. Vaikka olenkin jo aikapäiviä lopettanut lopullisen totuuden etsinnän. Kadehdin joskus noita täysinoppineita - sitä sokeaa varmuutta kaikesta. Toisaalta vapaus on kiva olotila. Aivokapasiteeti vaan ei tahdo riittää globaalisten kausaaliverkkojen hahmottamiseen. Kuten eräillä.
JoukoA
Esko Salmisen mukaan kultturisota oli täydessä käynnissä jo 30-luvulla:
"Waltari käynnisti [1936] Uudessa Suomessa niin sanotun "suuren kirjallisuustaistelun". Hän julkaisi artikkelin "Kirjallisuutemme tienhaarassa", jossa hän syytti johtavia kriitikoita porvarillisten ja "sivistyneistökirjailijoiden " syrjimisestä. Waltari sanoi suoraan, että yhteiskunnallista kumousta ajavat virtaukset ovat soluttautuneet kirjallisuuteen.
"Waltarin mukaan parilla äärimmäistä vasemmistoa edustavalla lehdellä oli ollut tässä ratkaiseva osuus. ... Waltari piti näiden lehtien merkitystä vähäisenä, mutta kyseinen henkinen solutus vaikutti pitkällä tähtäyksellä kirjallisuuteen ja nuorisoon. Näennäisesti manipulointi oli viatonta. Sehän tapahtui fasismin vastaiseksi kulttuuririntamaksi naamioitumalla. Waltari varoitti, että kovin monet vilpittömät liberaalit ja kulttuurihumanistit menivät tähän Moskovassa viritettyyyn koukkuun.
"Waltari näki oman tulevaisuutensa synkkänä. Hän katsoi "individualististen kirjailijoiden" joutuvan eristäytymään ja sulkeutumaan kuoreensa. Porvarillisten kirjailijoiden harvalukuinen ryhmä eli jo Waltarin mukaan henkisessä puristuksessa, selkä seinää vastaan tungettuna ... (Rinne 2006)"
(Päättymätön sota 1918: Sisällissota julkisessa sanassa 1917-2007, s. 87)
Ketkäs sitten olivat vastakkain, kansallissosialismi ja bolshevismiko? Esittikös Waltari koskaan itsekritiikkiä natsisympatioidensa suhteen?
Tässä Waltari meni niin metsään kuin olla ja voi sillä hän arvosteli mm. sovinnollista Toivo Pekkasta ja liberaaleja arvostelijoita kuten Lauri Viljasta ja Kaarlo Marjasta.
Kannattaa lukea Kirjailijan muistelmista, miten Waltari nöyrästi tunnustaa, että Eino Railo sai hänet kirjoittaamaan artikkelin, kun hän loukkaantunut siitä, että hänen oma romaaninsa Palava nuoruus oli saanut Viljaselta ja Marjaselta huonommat arvostelut kuin Toivo Pekkasen Ihmisten kevät.
Seuraus oli, että Kaarlo Marjanen erosi - ja tilalle tuli taantumuksellinen Eino Railo, joka olisi vienyt Suomen kirjallisuuden sata vuotta taaksepäin, jos olisi voinut.
Eikä massojen villitseminen puoleen tai toiseen. Tietty maisterissnobismi oli tuohon aikaan muotia kuten myöhemmin taistolais - stalinistien ja nykyvihreiden porukoissa. Ollaan olevinaan joku pelastajavapahtaja etujoukko työläisten tai tikkojen puolesta.
Tuohon primitiivisimpään populismiin ei W sortunut vaikka rahapulassa kirjoittelikkin joskus myytävää. Kyllä jo silloin oli hyvin tiedossa että keskitien kulkijaa lyödään molemmilta puolilta.
Maailmanparantaminen on helppoheikkien hommaa ja lopputulos nähtävissä jos jollakulla olisi toinen silmä auki.
Ihan naulankantaan. Voin vai kuvitella miten lillquislingejä ,mäkeä arvioidaan paskateosten tekemisestä esim. 30 vuoden kuluttua. Harmittaa oma kyvyttömyys luoda jotakin mitä W:lla on läjäpäin. En edes osaa piirtää ympyrää vapaallakädellä ja käsialakin on vähän nni ja näin.
"Waltari, Mika, Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihoitus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. 2. painos Otava 1942."
Blogin kirjoittaja ei maininnut sanallakaan Waltarin teosta,
joka oli kiellettyjen kirjojen listalla punaisen Valpon toimesta heti sodan jälkeen. Teos leimasi lopullisesti Waltarin poliittisen näkemyksen. Toisaalta Waltari puhui avoimesti toisin kuin "jälkiviisas" ja hovikelpoinen Paavolainen (esim Synkkä yksinpuhelu), joka oli varmasti sotaopposition mieleen. Näin myös sodan jälkeen.
Tietenkään Waltarin "vanhoillinen" maailmankuva ei sopinut enää uuden ulkopoliittisen doktriinin kehyksiin. Waltarin leimaaminen harmittomaksi kirjailijaksi on varmasti ollut joillain taholla tietoista.
Mika Waltarin syntymän 100-vuotisjuhla peittää alleen joukon moraalisia kysymyksiä, joita Waltarin perikunta tai kirjailijan muistolla rahastava WSOY eivät viitsi pohtia. Suomi oli toisen maailmansodan aikana natsien liittolainen. Waltari palveli fasismia sotapropagandistina, jonka kirjoissa estottomasti solvattiin juutalaisia ja valmisteltiin suomalaisten mielialoja tuhoamissotaan ja kansanmurhaan. Keväällä 1941 Otava painatti Waltarin kokoaman natsipamfletin "Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta". Tarkoitus oli valmistella varsinkin suomalaisen eliitin mielialoja Leningradin-vastaiseen hyökkäyssotaan. Suomen ja Saksan yhteisen tuhoamissodan tärkein päämäärä oli Leningradin tuhoaminen ja sen väestön näännyttäminen nälkään. Waltarin pamfletti pohjusti asiaa samaan aikaan, kun Suomen ja Saksan sodanjohdon yhteiset hyökkäysvalmistelut olivat täydessä käynnissä. Waltari kokosi pamfletin natsimyönteisten viranomaisten raporteista Valtiollisen poliisin työhuoneessaan. Nyt, Waltarin 100-vuotisjuhlan kynnyksellä, Suomen ja Viron russofobiset piirit ovat ryhtyneet ratsastamaan Waltarin nimiin julkaistulla natsipropagandalla lietsoakseen Venäjä-vihaa. On hämmästyttävää, että Waltarin perikunta ei ole mitenkään puuttunut asiaan. Suomessa asuva virolainen nationalisti Kulle Raig kiertää Suomea luennoimassa Waltarin natsipamfletin siunauksellisuudesta, natsipamflettia käännettään Raigin aloitteesta viroksi, professori Seppo Zetterberg ylistää natsipropagandaa totuudenmukaiseksi WSOY:n tilaamassa uusintapainoksen esipuheessa, ja natsisympatioistaan tunnettu virolainen historioitsija Mart Laar aikoo laatia Waltarin natsipamfletin vironkieliseen laitokseen selventävän esi- tai jälkipuheen. On selvää, että Waltarin perikunta on joutunut tässä asiassa mahtavan huijauksen kohteeksi.
Katkelma valt. tri Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö (Tarbeinfo 2008), s. 99-100:
Hitler oli kirjoittanut: ”Juoksuhautasota korvataan vallankumouksellisin propagandakeinoin jo ennen kuin armeijat ryhtyvät leikkiin. Me käytämme viidennen kolonnan salaisia aseita tien tasoittamiseksi maailmanvaltiuteen hyökkäävälle natsilaisuudelle.”
Helsingissä Otava painatti keväällä 1941 rasistisen natsipamfletin Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Sen tarkoituksena oli valmistaa suomalaisten mielialoja Leningradin-vastaiseen hyökkäykseen. Valpon raporteista kasatun herjauskirjan mukaan muun muassa Neuvostoliiton suurlähetystö oli ”juutalainen kommunistilähetystö” ja Viron uusi sosiaaliministeri Viktor Hion ”psykopaatti ja alkoholisti”. Koska Suomi esitti puolueetonta, natsipamfletti naamioitiin Förlaget Balticum -kustantamon Ruotsin Malmössä painattamaksi. Todellisuudessa sellaista kustantamoa ei ollut olemassakaan.
Myöhemmin ilmeni, että Mika Waltari oli koonnut pamfletin työhuoneessaan Valtiollisessa poliisissa käyttämällä muun muassa Valpon ja muiden valmiiksi kirjoittamia raportteja. Siitä huolimatta tämä alun perin Nauticus-nimimerkillä julkaistu tekele painettiin keväällä 2008 Waltarin nimissä kirjailijan satavuotisjuhlan kunniaksi. Esipuheessa professori Seppo Zetterberg väittää natsikirjaa totuudenmukaiseksi. Kulle Raig aikoo kääntää kyseisen natsipamfletin viroksi ja kiertää Suomessa esitelmöimässä sen totuudenmukaisuudesta. Jälkisanojen kirjoittajaksi on lupautunut Mart Laar.
Waltarin kuoltua vuonna 1979 Kansan Uutiset kirjoitti, että vainaja oli suuri kertoja, joka edusti edistyksellistä ja humaania maailmankatsomusta. Muistokirjoitukseen laatimassaan vastineessa (!) Hannu Salama kysyi: ”Voiko neuvostovastainen kirjoittelu olla humaania ja edistyksellistä?”
Tämä oli katkelma valt. tri Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi - Viron patsaskiistan tausta ja sisältö (Tarbeinfo 2008), s. 99-100.
Ottamatta kantaa Baltian kysymykseen voin todeta, että Suomen Kuvalehdessä Waltari ylisti Natsi-Saksan oloja sodan aikana, osallistui Uuden Euroopan kirjailijakokouksiin ja jo ennen sotaa suomensi kansallissosailistisia kirjoja, mm. Horst Weselin.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 67 kommenttia