Kahvi

Matkailu avartaa. Pari kolme lisäkiloa elopainoon viikon matkalla ei ole harvinaista. Ihmekös tuo, ulkomailla ruoka on halvempaa ja parempaa kuin Suomessa.

Äskeisellä Pariisin matkallani avartui kuitenkin enemmän tietoisuus kuin elopaino. Päätin kirjoittaa teemasta, joka on pitkään askarruttanut mieltä: Suomessa juodaan maailman huonointa ja kalleinta kahvia. Kaiken lisäksi sitä juodaan eniten maailmassa. Ja vielä vapaaehtoisesti, niinkö?

Suurin ero muun maailman ja Suomen kahvin välillä on, että muualla kahvi tarjotaan tuoreena. Se pätee jopa Tallinnan kahviin, eikä virolaisilla ole samaa kahvinjuonnin pitkää perinnettä kuin suomalaisilla. Virolaisten peruskahvi, masiinakohvi, tehdään asiakkaan silmien edessä kuppi kerrallaan. Tuntikausia lämpölevyllä hautunutta litkua, jonka pinnalla uiskentelee likalauttoja kuin öljyä Englannin kanaalissa, ei tunneta muualla kuin Suomessa. Lajiketarjontakin on runsaampaa. Meillähän ainoa vaihtoehto on huoltoasemakahvi, jota ei edes saaristokonjakilla eli yhden tähden jaloviinallakaan saa parannetuksi. Ehkä ymmärrän jo, miksi vanhat eukot maustoivat kahvinsa suolalla.

Olisiko jossakin maa, jossa juodaan vielä huonompaa kahvia kuin Suomessa? Tutkimuskohteideni eksoottisemmasta päästä on Pohjois-Korea, mutta en muista maan kahvista mitään. Ehkä siellä en saanut ollenkaan kahvia. Muistissa ei pitäisi olla kuitenkaan siltä ajalta vikaa, sillä kingseng-juuri, johon siellä tutustuin, parantaa muistia. Jos oikein pinnistän, tuntuu siltä, että entisessä Neuvostoliitossa kahvi oli korkeintaan samaa luokkaa kuin Suomessa. Mutta siinä oli kyseessä kulttuuriero. Venäläiset ovat teenjuojakansaa. Suurelta osin tee tuli Neuvostoliittoon Gruusiasta, joten kiinnostus siihen suuntaan on aina ollut suurta. Gruusia tuotti myös viinejä ja konjakkia, joiden nauttimisessa gruusialaiset ovat olleet yhtä lahjakkaita kuin venäläiset.

Kaiken lisäksi Suomessa kahvi kahvilassa maksaa enemmän kuin muualla. Okei, Pariisissa monien kahvilaatujen hinta on melkein Helsingin hinnoissa, mutta Tallinnan parhaissa kahviloissa, kuten Bonapartessa ja Viru-keskuksen kirjakahvilassa kahvi on halvempaa ja parempaa kuin Helsingin ykköspaikassa Ekbergillä. Ekberg on kylläkin omaa luokkaansa suomalaisittain, myös tyyliltään.

Tiedän kyllä, että Suomesta löytyy tilastoja, jotka todistavat minun olevan väärässä. Tämä onkin vain asiakkaan mielipide, eikä siis kovin tärkeä. Kaiken lisäksi käytän vielä euroissa kuutosen kertotaulua, joka kuulemma osoittaa muutaman penniä vääriä tuloksia. Kahvin kansainväliseen hintavertailuun se ei kuitenkaan vaikuta, samoissa euroissa se lasketaan Pariisissakin. Mutta mitä alikersantti Lahtinen sanoikaan: menes valittaan herroille, niin laittaa sun eteen kolarit vai mitä perkeleen kaloreita ne on, jotka todistaa, ettei sun voi olla nälkä.

Kun on vauhtiin päästy, niin laitetaan samaan pakettiin toinen mieltä painanut seikka. Kaikki mitä kirjoitin kahvista pätee myös leipään. Hyvä yksityinen pikkuleipomo Saint Germainin kaupunginosassa ei ole pariisilaisittain halpa, mutta silti yksikään leipätuote ei maksa yli 3 (kolme) euroa kilo. Stockmannin leipätiskiltä teollisesta taikinasta tehty juntta maksaa aina yli 3 (kolme) euroa. Vain yksi tuote alkaa kakkosella, mutta siinä myydäänkin enemmän ilmaa kuin hyvissä ranskalaisissa, kuohkeissa tuotteissa.

Siis toisen kerran: kuinka me tätä kestämme. Siksi kai, ettei ole vaihtoehtoja, samaa kahvi on essolla ja abc:lla. Leipomotoiminta on keskittynyt kahteen, vähittäiskauppa suurin piirtein samoin. Erilaiset ideaparkit ovat viimeisen 50 vuoden aikana tappaneet pikkukaupat. Poliitikot mäyhäävät aukioloajoista, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, mihin kaavoilla ollaan menossa. Janne Vapaavuori on ensimmäinen poliitikko, joka on osoittanut ymmärtävänsä, mitä päätökset pitkällä tähtäyksellä merkitsevät. Muualla, Virossakin, pikkukaupatkin ovat auki silloin, kun asiakkaat tarvitsevat palvelua.

Demokratiassa joka maassa on sellainen johto, jonka kukin kansa ansaitsee. Suomessa on sen lisäksi sellainen leipä, kahvista puhumattakaan, kuin kansa itse ansaitsee.

jarmovirmavirta

Professori Jarmo Virmavirta (s. 1940) on toiminut Yleisradion uutistoiminnan päällikkönä sekä Turun Sanomien ja Uuden Suomen päätoimittajana. Vuodesta 2001 Virmavirta on ollut virolaisen Postimees-lehden kolumnisti. Hän on myös asunut pitkään Tallinnassa.
Lehtikirjoitusten ohella on syntynyt lukuisia kirjoja. Politiikan lisäksi Virmavirta on käsitellyt mm. tangomusiikkia (Eino Grönin elämänkerta), golfia (Pelin henki, 2007) ja Turun historiaa. Turun saaristo ja Tallinna ovat saaneet Virmavirran myös tarttumaan kynän lisäksi siveltimeen. Hänen akvarellitaidettaan on ollut esillä näyttelyissä Suomessa ja Virossa.
Politiikassa Virmavirta tunnetaan kokoomuksen ja keskustan sinivihreän yhteistyön kannattajana. Hän on paneutunut erityisesti kansainvälisiin kysymyksiin ja toiminut pitkään Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajana. 1980-luvun lopulla hän oli perustamassa Turkuun Eurooppa-instituuttia. Hänen johtamansa Turun Sanomat oli ensimmäisiä Suomen Eurooppa-suuntauksen tukijoita. Jo 80-luvun lopulta Virmavirta kirjoitti myös Viron itsenäistymisen puolesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu