Tieto-Finlandia

Panu Rajala kertoo saaneensa 60-luvun yliopiston kirjallisuuden tiedeyhteisöltä kaksi vahvaa opetusta: 1) Elämäkertoja ei pidä kirjoittaa ja 2) erityisesti ei pidä mitään kirjoittaa Mika Waltarista, joka on viihdekirjailija.

Molempia oppeja Rajala on nyt rikkonut, ja 60-luvulta haiskahtava vastaus tuli paluupostissa. Tieto-Finlandian loppusuoralle kirjat valinnut raati karsi Panu Rajalan Waltari-elämänkerran Unio Mystica loppukilpailusta. Se on yksi parhaita kirjailijaelämäkertoja, joita Suomessa on kirjoitettu.

Ehkä pitkällä tähtäyksellä onkin parempi, ettei se kilpaile samassa sarjassa kuin muut. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan voi päätöksestä tehdä kuin yhden johtopäätöksen, joka koskee valinnat tehnyttä raatia. Harvinaisen pölhö päätös. 1960-luku on täällä taas, sitähän moni onkin kaivannut. Tai ehkä pitää mennä vielä kauemmas, 40-luvulle, jolloin Raul Palmgren torppasi Sinuhen ilmestyttyä Waltarilta valtionpalkinnon poliittisin perustein.

Unio Mysticasta voi sanoa, että siinä elämäkerran kirjoittaja ja kohde sopivat aivan poikkeuksellisen hyvin yhteen. Rajala ymmärtää Waltarin mielenliikkeitä ja siksi kirja on kaikin puolin toden tuntuinen. Laaja-alaisena ihmisenä Rajala osaa myös asettaa Waltarin kunkin aikakauden puitteisiin. Se ei ole helppo tehtävä, Waltarin ura kesti pitkään ja siinä oli monenlaisia vaiheita ja monenlaista tuotantoa. Unio Mystica on paitsi elämäkerta myös monien aikakausien ja monien kirjallisuuden lajien erinomainen kuvaus.

Miksi sitten Rajalaa ei kelpuutettu Tieto-Finlandia-ehdokkaiden joukkoon? Sitä en tiedä, mutta pakko on epäillä raadin jäsenten asiantuntemusta ja käsityskykyä, asenteitakin. Muodollisesti raati näyttää kyllä pätevältä, mutta tulos sittenkin ratkaisee. Ratkaisu on väärin Rajalaa kohtaan, mutta myös muutamaa muuta kohtaan. Se on väärin Waltaria kohtaan, väärin lopullisen valinnan tekevää Veikko Sonnista kohtaan ja Waltarista innostunutta suurta yleisöä kohtaan.

Antikvariaateissa tiedetään parhaiten, millainen Waltari-buumi hänen syntymänsä juhlavuotena on syntynyt. Mutta ennen muuta ratkaisu on väärin niitä kuutta kohtaan, jotka on loppusuoralle valittu. He joutuvat nyt ikään kuin taistelemaan toisesta palkinnosta, kun jokainen tietää, kenelle ensimmäinen kuuluisi. Sitä ei voi enää tämän jälkeen edes kyseenalaistaa.

Ehkä loppujen lopuksi Panu Rajala voi kuitenkin saada ratkaisusta jonkinlaista tyydytystä. Hänellä on tietoa ja silmää kirjallisuuskiistoihin niin paljon, että hän voi jopa nauttia epäoikeudenmukaisesti hyljeksittynä olemisesta ja asettua tyynesti päätöksen yläpuolelle. Kauneimmat laakeriseppeleet jaetaan sittenkin joskus myöhemmin.

Ei Waltarinkaan tie niin tasainen ollut, vaikka hän monia kirjallisuuskilpailuja voittikin. Vasemmisto löi häneen pysyvästi patamustan konservatiivin leiman, millä oli merkitystä, erityisesti 60-luvulta alkaen. Olihan Waltari konservatiivi, siksi häntä arvostetaankin. Mutta oli hän paljon muutakin, mitä vasemmistossa oli vaikea sulattaa. Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan.

Syy Waltarin leimaamiseen oli tietenkin se sama, jota ounastelen Rajalaakin koskevan päätöksen takaa: pärstä ei miellytä. Osaa liikaa, tuottaa liikaa, sanoo liikaa.

Onhan raadin päätöksessä tietenkin se hyvä puoli, että nyt voidaan katsoa, onko Suomessa kykyä kunnon kirjalliseen riitaan tai edes keskusteluun. Waltari oli sellaisen keskustelun keskellä aikanaan montakin kertaa. Aikakausi synnytti jakoviivoja, mikä ei ollut kirjallisuuden kannalta ainakaan vahingoksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tämän ajan suuret kiistat käydään jostakin muusta kuin kirjallisuudesta, jos yleensä ollenkaan käydään. Kirjallisuuskiistat kertovat kuitenkin kirjallisuuden elinvoimaisuudesta ja yhteiskunnan syvällisemmästä sieluntilasta. Tähän luotaukseen raadin päätös antaa mahdollisuuden. Waltarin juhlavuoden pyhittäisikin parhaiten kunnon kirjallinen kiista.