Rakas ja raskas Yle
Mikään ihme ei ole, että mediamaksusta nousi kärjekäs keskustelu. Tässä asiassa on Suomessa yli viisi miljoonaa asiantuntijaa, jotka antavat auliisti neuvojaan. Erkki Raatikainen sanoi aikanaan, että Yleisradiolla on lasileuka. Nyrkkeilytermi kuvaa sitä, että ensimmäinenkin isku voi pudottaa kanveesiin. Niin on aiemmin tapahtunut ehdotuksille lupamaksun uudistamiseksi.
Alkuun oli radiolupa, josta sittemmin tuli televisiolupa. Sitten käytiin kädenvääntöä värilupamaksusta. Nyt voi sanoa, että television lupamaksu on aikansa elänyt. Lähinnä se on ajokortti koko mediakenttään. Kaikille mediayhtiöille on hyväksi, että Yle perehdyttää kansaa kuvaruutua laajempaan maailmaan.
Arvelen, että mediamaksusta käydään vielä perustuslaillinenkin keskustelu: onko oikein, että myös palveluja käyttämättömät maksavat. Eihän se oikein ole, mutta harvoin poliittiset ratkaisut ovat puhdasoppisia. Ehkä jotenkin on kuitenkin otettava huomioon mediamaailman sivarit, jotka eivät kerta kaikkiaan voi omantunnon tai muista syistä mediaa käyttää. Mutta montako heitä on? Vaikeampi kysymys ovat pienituloiset, joille tämä veron korotus ahtaana aikana voi olla liikaa.
Maksun muoto on kuitenkin vain kääre. Kova totuus sen alla on eurot: kuinka paljon se on. Yksityisen maksajan näkökulmasta maksu laskee, kun veropohja laajenee. Yleisradio taas saa samasta syystä enemmän. Siksi siellä halutaan uusi muoto. Tässä maksajan etu taitaa olla sama kuin maksun saajan.
Maksajana minua kiinnostaa vielä enemmän, mitä maksulla saa. Tässä Yle on ylivertainen, verrataan mihin tahansa. Useita televisiokanavia, radiokanavia, alueellista palvelua, opetusohjelmia, uutisia tunnin välein – tosin etupäässä jo tuttuja –, taidetta, tiedettä, hätätiedotuksia, kriisipalvelua. Jopa urheilua, jonka peruspalvelu tulee juuri Ylen kautta.
Sitä paitsi julkiseen palveluun kuuluu myös suurten urheilu- ym. vastaavien tapahtumien televisiointi Suomesta ulkomaille. Siihen ei kukaan muu kuin Yle Suomessa pysty. Julkinen palvelu on laaja, eikä sitä kannata turhan tarkkaan määrittää. Viihdettäkin siihen täytyy mahtua, ei se voi olla vain palvelua tai asiaa. Rajat ovat väljät, laatukin vaihtelee kuten aina inhimillisessä toiminnassa. Purnaus ohjelmista on jatkuvaa ja todistus yleisestä kiinnostuksesta. Hesarin tilausmaksu on korkeampi kuin mediamaksu, mutta sillä saa lehden ja yhden verkkopalvelun. On siinä aikamoinen ero.
Kun mediakilpailusta taas puhutaan, sanoisin näin: on kaikille tärkeää, että maassa ilmestyy suuri kansallinen lehti, Hesari. Mutta yhtä tärkeää on, että sille on kilpailija, Yle.
Näillä kahdella mediayhtiöllä on sellaiset resurssit, että ne voivat todella harjoittaa riippumatonta tiedonvälitystä. Aika suuri vastuu siitä tulee, eikä se toteudu ilman vertailukohtaa. Eikä aina edes sen kanssa. Maakuntalehtien ydinkonsepti on toinen. Suuretkin – kuten Aamulehti ja Turun Sanomat, joilla valtakunnallista leimaa – toimivat toisella peruskonseptilla: ne palvelevat levikkialueensa tarpeita, tilaajien, kuluttajien, yritysten, yhteiskunnan. Joskus Hesarikin on liian lähellä sitä konseptia: Toimituksellinen asenne on liian usein pääkaupunkiseudun suuri alueellinen lehti. Kilpaileville tv-yhtiöille taas Ylen olemassaolo on välttämättömyys. Ilman sitä ei katsottaisi muutakaan.
Entä budjettirahoitus mediamaksun vastapainona? Se voisi olla oikeudenmukaisempi, mutta yksi ongelma siinä on. Yle on eduskunnan yleisradio, parlamentaarisessa valvonnassa, vaikka omistajaa edustaakin liikenneministeriö.
Budjettirahoitus kytkisi ohjelmatoiminnan resurssit valtion budjettiin, jolloin valtioneuvosto pääsisi tai joutuisi joka vuosi käsittelemään Ylen resursseja. Se avaa myös poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuden, josta aina silloin tällöin näkyy merkkejä.
Nyt hallitus on päässyt asialle vain lupamaksun korottamisen yhteydessä. Yleinen höpinä siitä, että Ylen hallinnossa istuu poliitikkoja, on ällöttävää yleistämistä. Kysymys ei ole mistä tahansa poliitikoista, vaan siitä, miten hallitus sekaantuu eduskunnan valvonnassa olevan Ylen toimintaan.

Kommentoi 85 kommenttia