Ylen akilleen kantapää

Olen mediassa harvinainen poikkeus, kun olen yrittänyt ymmärtää ehdotusta uudeksi yleisradiomaksuksi. Nyt kun alkaa jo olla varmaa, ettei siitä tule mitään ainakaan sellaisenaan, on paikallaan - paitsi ihmetellä miten tällainen ehdotus syntyi - muutama kommentti myös itse asiasta eli Yleisradion varsinaisesta tuotteesta, ohjelmista.

Poculo primo, ensiksi: Yle tuottaa valtavan määrän ohjelmia. Seuraan itsekin niitä uskomattoman määrän alueradioista (Ylen aikainen ja Turun radio) television kulttuurikanava Teemaan. Monet ohjelmat ovat erinomaisia. Suosikkejani ovat Ylen aikaisen Olli Ihamäki ja Turun radion Maija-Leena Uusitalo. Mutta kysymys kuuluukin, onko ohjelmia liiankin paljon. Määrällä korvataan laadun puutteet. Ja ennen muuta monesta seikasta voi päätellä, ettei kunnon ohjelmia riitä täyttämään tyhjää tilaa. Kaupallisessa mediassa se täytetään mainoksilla, joilla voi olla korkeampi tai alhaisempi hinta.

Minä muiden ohella tervehtisin ilolla tiivistä ohjelmapakettia, jonka avulla pysyisin ajan tasalla tarvitsematta kuunnella samoja uutisia tunnin välein. Kaipaan siis hyvin toimitettua asiaohjelmaa, en samoja uutisaiheita kertaavia ajankohtaisohjelmia.

Seikka, josta voi myös päätellä tilaa olevan liikaa, on uusintapolitiikka. Siinä ei näytä enää olevan mitään tolkkua. Lehtien tv-palstat eivät enää noteeraa uusintoja, kun niitä on niin paljon ja niitä tulee monessa muodossa: pikauusintoja, vakiouusintoja, vanhoja uusintoja. Ohjelman merkitys ei siinä myllyssä paljoa paina, kysymys on ilmeisesti toimitusten nokkimisjärjestyksestä.

Toinen seikka on se, että tavan takaa kuvaruutuun pääsee tuotteita, jotka eivät sinne kuulu. Viime aikojen helmiä on Suomen Joutsenen tuntumasta tehty eurovaalien ennakko-ohjelma, joka kohteli kaikkia osapuolia - mutta erityisesti katsojia - kaltoin. Kuinka, kuka vastaa, mitä seuraa? Turhia kysymyksiä, ei sellaiseen kukaan vastaa.

Toinen floppi viime päiviltä on Manne maailmalla, jossa jalostuu televisio-ohjelman varsinainen tuote, nauru. Hyvä ettei sattunut olemaan itku. Valkolaista ei olisi koskaan päästetty naureskelemaan maailman lisäksi yleisölleen.

Yleisradiossa ei ole oikeastaan ollut sitten Eino Revon ja hänen jälkiään hyvällä menestyksellä paikkailleen Erkki Raatikaisen jälkeen ohjelmatoimintaan keskittyvää johtajaa. Sakari Kiuru kyllä yritti, mutta empatialla ei empatiaa rakenneta.

Arne Wessberg sen sijaan liputti avoimesti yhtiötä siihen nykyaikaan, jonka seurauksia ympäri maailmaa maksellaan. Suomessa lasku tuli digitelevisiosta, mutta ei yksin Ylelle, vaan myös kuluttajille. Ja lasku jatkuu: seuraavaksi maksetaan hdtv-nimisestä teräväpiirrosta ja sitä seuraa jotakin muuta. Näistä hyötyy hiukan Nokia, mutta enemmän näköjään japanilaiset valmistajat. Kansa maksaa.

Wessberg kuten edeltäjänsä Reino Paasilinnakin olivat Yleisradion kasvatteja ja ehkä siksi paneutuivat ohjelmien sijasta tekniikkaan.

Paasilinnan aikana toki tehtiin suuri kanavauudistus, joka meni kiville. Toinen heitä yhdistävä seikka on, että molemmaat ovat demareita. Yleisradion ykkösjohtajuus onkin ollut 1970-luvun alusta alkaen sosialidemokraattien läänitys, mutta miksi. Olisiko aika kokeilla jo jotakin muutakin.

Arne Wessbergin Ylen talouteen jättämiä jälkiä paikkailee Mikael Jungner ja hänen hallintoelimensä. Siinä työssä paras apu saattaisi kuitenkin olla appiukko Aarre Elo, jonka Lumilinna aikanaan nosti Ylen Euroopan huipulle ja Jatkoaika Suomen suosikiksi. Hän tietää, mitä seuraa, jos kuluttaa enemmän kuin tienaa. Mutta ohjelmiin Jungnerilta ei aikaa riitä, tuskin kokemustakaan. Kysymys kuuluukin, miten Ylen hallinnon valitsijat kestävät tämän kaiken. Parlamentaarisesti valittuina heillä on joku vastuu loppukäyttäjille eli kansalle.

Jos tavallisella katsojalla ei ole paljoa toivoa luottamusmiehistä, ei ole helppoa löytää vastuullisia Ylen sisältäkään. Kun ohjelmilla on tilaajia, kun ohjelmayksiköillä ei ole johtajia, kun osaamiskeskukset ovat korvanneet toimitukset ja kun niin eteenpäin, on ulkopuolisen mahdotonta tietää kenelle sanansa sanoa.

Mielenkiintoinen piirre onkin, että parhaat ohjelmat tehdään ilmeisesti Yleisradion ulkopuolella. Se ei sinänsä ole huono ajatus, jos maassa on riittävästi laadukkaita tuotantoyksiköitä. Ja onhan niitä, jos niille maksetaan riittävästi. Nyt kuitenkin tilaukset näyttävät keskittyvän parille kolmelle, joista tunnetuimmat ovat Broadcasters ja Tarinatalo. Loput ovat Ylen poispotkimien toimittajien yhtiöitä, joissa haetaan eläkerahoille jatkoa. Pieni Yle, laaja tuottajakunta voi pienessä maassa olla utopistinen ajatus.

Yleisradion ohjelmatoiminnan ydin on uutiset ja suurtapahtumat, ennen muuta suuret urheilutapahtumat ja vaalit. Sen lisäksi korkeatasoinen kulttuuri, erityisesti draama, kuuluu Yleisradiolle. Se on edelleen maan suurin konserttisali ja teatteri.

Uutiset ja urheilu hoidetaankin hyvin ja osaaminen on hyvää luokkaa. Jopa liiankin hyvää. Ihmettelen melkein jokaisen urheiluruudun aikana, eikö maassa ole kulttuuria, joka yltäisi ennalta arvattavissa olevien sarjatulosten tasalle. Tässä kohden on varmaan Ylen suurin akilleen kantapää. Yle ei mitenkään osaa kattaa kulttuurin kenttää, koska resursseja pitäisi siirtää jotain muualta tähän seurantaan. Siksi lopputulos on uutisten jatkona osuus, jonka erottaa kulttuuriksi toimittajan pyöreistä silmälaseista ja kampaamattomista hiuksista.

Ylen vahvuuksien haku on jäänyt kesken, kun kiinnostus on keskittynyt sisällön sijasta tekniikkaan. Jonkinlainen symboli voisi olla tapa, jolla Yleisradio on satsannut vahvaan osaamisalueeseensa Venäjään. Kun nyt koko maailma on kiinnostunut siitä, mitä Venäjällä tapahtuu, on Yle puolittanut Moskovan toimistonsa resurssit. Ylen suurin ongelma on se, että sisältö jää aina syrjään - tekniikka voittaa. Siitä ei voi sanoa muuta kuin että ”valvokaa konsulit”, Lintilät ja Sasit ja mitä teitä onkaan. Vaikka liikenneministeriö omistaa Ylen, sen toimintaa valvoo eduskunta. Tiedoksi sinne, että toimintaan kuuluu myös ohjelmatoiminta.