Keskustan paineensieto on eri luokkaa
Mediasta - erityisesti Helsingin Sanomien sivuilta - voisi päätellä, ettei keskustan kujanjuoksu pääty ennen kuin etusivulle on saatu verta eli joku eronnut tai erotettu. Yleensä puoluesihteeri vastaa tappioista ja voitot ovat puheenjohtajan ansiota. Keskustalle on viime aikoina tullut enemmän tappioita.
Vaikka keskusta on syöksykierteessä, en kirjoittaisi vielä kuolinuutisia. Toisinkin voi käydä, mikä johtuu keskustan erityislaadusta. Keskustan paineensietokyky on omaa luokkaansa. Se on puolueen erityisominaisuus.
Keskustan paineensieto on kehittynyt vuosikymmenien mittaan monissa koettelemuksissa. Virolaisen V-linjan ja Karjalaisen K-linjan välistä taistelua käytiin pitkään siten, että puoluesihteeri ja puheenjohtaja eivät paljoa puhelleet toisilleen. Tilanne Korhosen ja Vanhasen välillä ei siis ole uusi.
Yöpakkasten ajoilta on peräisin kertomus maalaisliiton tavasta hoitaa paineita. Fagerholmin hallituksen, jota nimittäessään Kekkonen sanoi pitäneensä huonoimman puheensa, neuvostosuhteiden alkaessa rapaantua syksyllä 1958 oli maalaisliiton Etelä-Hämeen piirillä piirikokouksensa, jossa puhujina olivat hallituksen kannattaja, kansanedustaja Leo Häppölä ja sen vastustaja, puoluesihteeri Arvo Korsimo. Häppölä kehui ja Korsimo haukkui hallituksen. Keskustelua ei syntynyt, mutta kokouksen puheenjohtajan velvollisuus oli tehdä yhteenveto kokouksen kannaksi.
- Häppölä on meidän mies ja luotamme häneen, sanoi puheenjohtaja ensin. Mutta kyllä Korsimokin on hyvä mies, hän tuntee politiikan taustat Tamminiemeä myöten. Häntäkin voi uskoa. Joten, joten eiköhän tehdä niin kuin ennenkin vaan.
Keskustan puoluekulttuuri peräytyy puolueen maalaisliittolaisesta taustasta. Menettelytavat ovat syntyneet, kun vääntöä on käyty maalaisväestön eduista ja toimeentulosta. Vaikka puolueen luonne on muuttunut, puoluekulttuuri jatkuu. Sen ydin on luottamus omiin niin kauan kuin toisin päätetään. Puoluekulttuuristaan johtuen keskusta on säilynyt suomalaisena avainpuolueena. Muissa Euroopan maissa agraaritaustaista mahtipuoluetta ei ole.
Muissa puolueissa tehdään toisin. Tuore esimerkki on tapaus Ilkka Kanerva, jossa kokoomuksen puoluejohdon kantti loppui, kun tanssija Tukiaisen ja ulkoministeri Kanervan suurikokoiset kuvat laitettiin samalle Hesarin premiäärisivulle. Vaikka jokainen tiesi, että aika siirtäisi nopeasti uutisen eilisten uutisten joukkoon, kiirehti puheenjohtaja Katainen ratkaisuun. Hän ei tuntenut sanontaa, että mikään ei ole niin vanha kuin eilinen sanomalehti. Toimii se vieläkin, vaikka netti on tuonut arkistot jokapäiväiseen käyttöön.
Keskustassa olisi ilman muuta jaksettu odottaa. Nyt keskustassa odotetaan, miten maa makaa lomien jälkeen. Luottamus ulottuu hallituskumppani kokoomukseen asti. Katainen ei sano poikkipuolista sanaa hallituskumppanista, ei edes sitä että rahoitusepäselvyydet ovat kiusallisia kaikille.
Onko tämä keskustan kantti hyvä vai huono asia, on toinen juttu. Ei se toimi samoin kuin ennen nykyaikana, jolloin politiikan avoimuus on yleinen hokema. Mutta se hyöty siitä on, ettei media pääse yksin johtamaan politiikkaa. Sen kai ns. suuri yleisökin, joka inhoaa poliitikkoja enemmän vain toimittajia, hyväksyy. Riittää varmaan, että media seuraa ja julkistaa poliitikkojen tekoja, ei sen pidäkään päästä päätöksentekijäksi.
Nyt on kuitenkin kyse rahasta ja se on tietenkin hiukan toinen asia. Ihmetyksen aihe on, millaisia liikemiehiä keskusta on päästänyt huseeraamaan raha-asioitaan ja millä hinnalla puoluesihteeri on puolueen talouden kuntoon laittanut. Tapani Yli-Saunamäki kumppaneineen ilmestyi keskustan sisäpiirin vanaveteen Esko Ahon vaalikampanjan myötä. Myöhemmin hänet nähtiin myös Sauli Niinistön kampanjakuvissa. Auliit palvelut ovat maksaneet, mutta toinen juttu on, kuka ne on maksanut. Varmaa lienee, ettei tämä politiikan rahoitusta koskeva asia ole vielä ohi ja ettei se koske vain Suomen Keskustaa.

Kommentoi 86 kommenttia