Johtopäätöksiä Afganistanista

Muutaman päivän takaa on peräisin tutkimustieto, että puolet suomalaisista kannattaa suomalaisten kriisinhallintajoukkojen pitämistä edelleen Afganistanissa.

Luku on yllättävän suuri, mutta kertoo varmaankin eniten suomalaisten lojaalisuudesta maan hallitukselle. Asiallisesti nimittäin osallistuminen Afganistanin operaatioon alkaa olla jo sulaa hulluutta, minkä jokainen tervejärkinen ymmärtää.

Selvää tietenkin on, ettei Afganistanista voi vielä vetäytyäkään, kun on mukaan lähdetty.

Koko homma alkaa olla veitsen terällä, jolloin suomalaisten on parempi pitää kiinni uskottavuudestaan kansainvälisiin lupauksiin nähden.

Mutta huomata kannattaa, että monessa muussa maassa jo keskustellaan vetäytymisestä. Se oli suuri teema Saksan äskeisissä vaaleissa, eikä vaalien lopputulos muuta asiaa.

Suomen keskustelun ja parlamentarismin ongelma on edelleen opposition puute.

Olipa siellä kuka tahansa, se on ollut jotenkin mukana päätöksissä - aivan samoin kuin vaalirahoituksessa.

Kunhan kohtuu ja uskottavuus säilytetään ei ole mikään häpeä jättää Afganistan. Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä, on vanha lattiatason sotilasviisaus, jota voi käyttää tässäkin.

Afganistanista ovat lähteneet häntä koipien välissä satojen vuosien mittaan kaikki suurvallat.

Kaikki ovat olleet muuttamassa Afganistania, mutta menestys on ollut kehno.

Neuvostoliiton hajoamisen alkutahditkin lyötiin siellä. Pikemmin voisi kysellä, mistä tuli viisaus lähteä vuoristoiseen, heimojen hallitsemaan maahan. Maailmassa ei olekaan niin naiivia poliitikkoa, joka uskoisi vievänsä demokratian Afganistaniin ja lopettavansa huumekaupan.

Georg Bush lähti Afganistaniin käymään terrorismin vastaista sotaa. Piti löytää Osama Bin Laden, mutta jostakin vuorten loukoista hän yhä lähettelee videoitaan.

Toiseksi vaikutti Pakistan. Ydinvaltion yhteydet Afganistanin harjoitusleireihin ovat suuri vaara. Ja kolmanneksi Irakista lähteville joukoille piti löytää uutta tehtävää.

Suomen osalta voisi taas siteerata Tuntematonta sotilasta ja sanoa, että se yksi kahjo lähti ensin ja meidän nilkit sitten perästä. Suomen kannalta oli kyse siitä, että Afganistan oli se paikka, missä Suomen poliittista sijaintia voitiin asemoida.

Pienen maan piti näyttää kokoaan suuremmalta aivan kuin eteläisen naapurimmekin. Virolaisia on jo tuotu sinkkiarkuissa, mutta se on pieni hinta Nato-jäsenyyden tuomasta uskottavuudesta.

Suomella on vain jonkinlaista traumaa jäsenyyden puutteesta. Ajatus sinänsä oli siis perusteltu, mutta vähemmilläkin panostuksilla olisi selvitty ja paikka oli väärä. Se kertoi valitettavasti siitä, kuinka vähän meillä päättävissä piireissä tunnetaan edes lähihistoriaa.

Kun nyt suunnitellaan panosten siirtämistä siviilipuolelle, pitäisi huomata, ettei siviikriisinhallinta toimi ilman suojaavia sotilaita.

Suomi on tunnettu rauhanturvaamisen suurvaltana, mistä on syytä olla ylpeä. Ainakin minä Kyproksen veteraanina (YKSP 2, Siilasvuon pataljoona) olen. Mutta rauhanturvaamisen muututtua kriisinhallinnaksi ovat toiminnan riskit kasvaneet. Samalla suomalaisten into lähteä kansainvälisille taistelutantereille on laskenut.

Enää ei halukkaita ole tuhannenkaan vertaa, kun parhaaseen aikaan heitä oli kymmenen kertaa enemmän. Luulisin, että Afganistan lisää vieläkin epäilyjä.

Riskit ovat tulleet selvästi esiin. Toiseksi suomalaiset sopivat paremmin siihen vanhaan rauhanturvaamisen rooliin, jossa pääasia oli pitää osapuolet erillään. Kun nyt kriisinhallintajoukot ovat sodassa, alkaa väistämättä myös tulla kotiin muutakin kuin verottomasti ostettuja autoja.