Vanhasen poliittinen haaste on porvarihallituksen idea

Keskustan viime viikonlopun suuresta risteilystä jäi käteen kaksi asiaa: 1) Paula Lehtomäki ilmoitti ilmoittavansa ensi vuonna lähteekö tavoittelemaan puolueen puheenjohtajan paikkaa. 2) Eduskuntaryhmässä on kovat poltteet ministerikierrätykseen.

Käteen ei siis jäänyt paljoa puolueelta, joka on juuri noussut lautakasan alta. Olisi luullut, että nyt olisi ollut aika puhua politiikkaa, kiinteyttää porvarihallituksen ideaa, puhua keskustan tulevaisuuden linjasta. Mutta media-aikakauden politiikka toimii toisin. Sen seurauksena poliittinen johtajuus katoaa lillukanvarsiin demareillakin. Mieleen V.A. Koskenniemen säkeet: "Ei kelpaa se joukon johtajaksi, jolla varalla aina on mieltä kaksi".

Matti Vanhanen on kuitenkin johtanut porvarihallitustaan aika hyvin. Saavutukset eivät ole huonoja, usko hallitukseen on säilynyt. Hallitus on myös vahvoilla, kun kokoomus ei tavoittele tässä vaiheessa johtajuutta. Se onkin viisasta. Taloudessa on edessä kovat ajat, jolloin elvytyspolitiikka punnitaan. Ennusteet eivät ole hyvät.

Matti Vanhasen johtajuus on siis matalan profiilin johtajuutta. Säkenöimään hänet on oikeastaan nostanut vain väite vääränlaisista laudoista omakotitaloon. Takavuosilta hyvä esikuva voisi olla Mauno Koivisto, mutta hän nousi pituuteensa, kun hänen valtiosäännön mukaiseen asemaansa yritettiin kajota. Puolusti siis itseään ja instituutiota.

Koivistoon verrattuna Vanhasella näyttää kuitenkin olevan perusongelmana yksinäisyys. Vanhasen ympärillä on tyhjää. Ei ole keskustelukumppaneita, päätöksenteon fundeeraus tapahtuu itseriittoisesti. Näin murisevat kai kaikki keskustalaiset. Sellainen johtaa helposti irtaantumiseen tosielämästä. Vanhasen yksityiselämän käänteistä se on tullut selkeästi ilmi. Jari Tervon piirtämä kuva pääministeri Lahnasen mielenlaadusta liikkuu kyllä kiitettävän lähellä Vanhasta, vaikka onkin avoimen kaunainen. Kyllä sitä silti kannattaa lukea.

Toiseksi suosittelisin Matti Vanhasen luettavaksi äskettäin ilmestynyttä Seppo Lindblomin aivan erinomaista kirjaa Manun matkassa (Otava 2009, 397 s.). Se on henkilökuva kohteesta, mutta rinnalla juoksee myös Lindblomin oma kuva. Kirjoittajan ja kohteen henkilökuvat eivät kuitenkaan sekoitu samalla toisiinsa kuten Mauno Saaren kirjassa Paavo Haavikosta tapahtuu (Haavikko-niminen mies, Otava 2009, 543 s.).

Koivistoa luonnehdittiin aikoinaan myös yksinäiseksi ratsastajaksi, elokuvan Sheriffi päähenkilöksi (Gary Cooper), joka päätti yksin ja teki yksin. Jahkaili, mutta menestyi lopulta, kun veti pitkäksi mieheksi yllättävän nopeasti. Myös Sheriffi oli kuitenkin tarkkaan harkinnut, miten ja milloin on viisasta toimia. Lindblomin kirja kertoo, miten tiivis piiri Koiviston ympärillä oli ja miten hän käytti pientä korkeatasoista ystäväpiiriään fundeerausten referenssiryhmänä. Koivistossa oli iskukykyä, mutta myös syvyyttä, joka syntyi siitä, että hänellä oli perimmäisiä poliittisia tavoitteita ja poliittisena ihanteenaan vasemmiston yhteistyö. Onko Vanhasella muuta kuin olla kahden joukossa, kun vaalien kannatukset katsotaan?

Matti Vanhasen suuri haaste on nyt porvarihallituksen idea ja tavoite. Siinä on vielä työstämistä. Se ratkaisee seuraavat vaalit, jos sellaista löytyy. Ellei ideaa löydy, onkin sama, valikoituuko prosenttien mukaan hallitukseen mitkä tahansa kolmikosta kokoomus, keskusta ja demarit. Idea on tietenkin sekä Kataisen että Vanhasen vastuulla, mutta pääministeri on aina pääministeri. Sitä paitsi keskusta tässä nyt näyttää olevan enemmän altavastaajan asemassa.

Katseet kääntyvät Vanhaseen myös sen takia, että keskustalla ei ole paljoa varaa siirtää häntä reserviin vaalien alla, kun ei ole näköpiirissä ketään, joka olisi läheskään samalla viivalla. Lehtomäki on enimmät eväänsä syönyt. Ympäristöministeriö on muuttunut hiljaiseksi paikaksi, josta julkisuudessa on kai puhuttu viimeksi, kun ministeriön tiloista löytyi homevaurio. Voi olla, että se tyydyttää keskustalaisten ydinjoukkoa, mutta laajempaa kannatusta sillä politiikalla ei tänä päivänä kerätä.