Eurooppalaisuuden ydin on oikeudessa olla eri mieltä

Berliinin muurin murtumisen 20-vuotispäivä on tuottanut pari hyvää elokuvaa myös Suomen televisioon. Se on hyvä asia. Kaksikymmentä vuotta on niin paljon, että monet nuorimmista eivät vielä tiedä eivätkä vanhemmat enää muista, mistä oikein oli kysymys.

Nämä elokuvat ovat saksalaisia: Muiden elämä (Das Leben der Anderen), FST5, ja Berliinin ihme (Das Wunder der Berlin), Yle1. Turhempiakin ohjelmia uusitaan Ylen täyttäessä liikaa aikaansa, toivottavasti myös nämä.

Muurin aukeaminen oli toisen maailmansodan tekemätön rauha. Loppujen lopuksi siitä päättivät ihmiset, jotka olivat eläneet melkein puoli vuosisataa toisen maailmansodan vankeina. Paineiden purkua auttoi merkittävästi Mihail Gorbatshov, jonka käsissä Neuvostoliittokin lopulta haihtui pois, ja lähes täydellinen Neuvostoliiton taloudellinen rappio. Helmut Kohl ymmärsi, mitä oli tapahtumassa ja antoi sen tapahtua suuremmin painostamatta.

Minä kävin ensimmäisen kerran Berliinissä lokakuussa 1962. Olin Turo K.J. Tukiaisen kanssa perustamassa kansainvälistä oikeustieteen ylioppilaiden unionia. Perustamiskirja allekirjoitettiin Berliinin uudessa kongressitalossa muurin tuntumassa Willy Brandtin toimiessa kummisetänä.

Kirjoitin tunnelmista Turun ylioppilaslehteen otsikolla "Vuosi valheesta". Muistini mukaan se oli aika tunteenomainen kirjoitus, mutta päätoimittaja Veli Sandell julkaisi sen, vaikka noottikriisistä oli vain tovi. Vieläkin koen voimakkaana sen tunnelman, joka syntyi, kun pienellä, eri maiden oikeustieteen ylioppilaista koostuvalla joukolla ylitimme rajan Checkpoint Charliella. Yksityiskohdatkin ovat jääneet mieleen. Sillä rajalla oli vuoden aikana ammuttu muurin yli tai ali pyrkiviä, monet heistä nuoria.

Nuoria kun olimme, löysimme Itä-Berliinin keskustasta pian seuraa ja siirryimme kapakkaan keskustelemaan. Puheet naamioitiin korttipeliin, joka ei ollut kiellettyä. Siinä seurassa opin laulun, jonka mukaan "we hang Mr Ulbricht on the Brandenburger tor, when the great revolution comes". Aika armahti hänet, mutta seuraajalle oli lähellä käydä niin vuonna 1989.

Iltamme päättyi, kun sotilaspatrulli änkesi sisään ja ryhtyi konepistoolit kainalossa tarkastamaan ihmisten henkilöllisyystodistuksia. Lännen puolelle päästyä ei tehnyt mieli mennä heti uudestaan.

Seuraavan kerran kävin DDR:ssä sikäläisen ulkoministeriön vieraana 1980-luvun loppupuolella, siis vähän ennen loppua. Muutamat ikätoverini olivat olleet DDR:ssä kielikursseilla, mutta minä en ollut sellaisissa suhteissa enkä itse innostunut. Saksan kielen taidosta olisi ollut paljon hyötyä, mutta harvat ddr-saksaa opiskelleet sitä tilanteen muututtua käytännössä ovat hyödyntäneet. Nappulaliigan opetusministeri Ulf Sundqvist taisi ehtiä puolessa vuodessa neljästi tutustumaan DDR:n koulujärjestelmään. Kai koulujärjestelmäämme joitakin piirteitä sieltä lainattiinkin.

Toinen tärkeä seikka, jonka ensimmäisellä Berliinin matkallani kohtasin, oli Euroopan tähtilippu. Näin ensimmäisen kerran keltaiset tähdet sinisellä pohjalla saksalaisen kollegan rinnassa. Saksalaisena hänelle eurooppalaisuus oli tärkeä asia, siihen aikaan liittotasavallankin asemaan kohdistui paljon dubioita. Sain pikakurssin Euroopan tulevaisuudesta. Se on saattanut vaikuttaa paljonkin ajatteluuni. Olin myöhemmin järjestämässä yhdessä Anders Blomin kanssa Eurooppa Akatemiaa, eräänlaista Eurooppa-kurssia yritysjohtajille ja perustamassa Esko Antolan kanssa Turkuun Eurooppa-insituuttia. Siitä on parikymmentä vuotta, Turussa oltiin ajan tasalla tai hiukan edellä.

Tärkeässä asemassa muurin murtumiseen johtaneessa kehityksessä oli Helsingin Etyk vuonna 1975. Sen piti betonoida Euroopan kartta ja siitä sovittiinkin. Mutta kun samalla sovittiin toisten maiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden ohella ihmisten ja ajatusten vapaammasta liikkumisesta, tehtiin järjestelmiin reikä, joka ei ollut enää tukittavissa. Yksi sen seuraus oli glasnost. Se oli Neuvostoliiton lopun alku. 1980-luvun lopulla myös viestintätekniikan kehitys teki suljetut järjestelmät mahdottomiksi. Muurin murtuminen olikin looginen seuraus siitä, mitä politiikassa, viestintäteknologiassa ja kansainvälisessä kehityksessä oli tapahtunut. Vaikka kaikki ei Saksan sisällä ole mennyt siten kuin toivottiin, on kehitys ollut ihmisten kannalta sittenkin huikea.

Ensimmäiseltä Itä-Berliinin vierailulta jäi käteeni esite, jonka nimi oli "Niemals Wieder". "Ei koskaan enää" tarkoitti Hitlerin Natsi-Saksaa. Nyt sanotaan samaa DDR:sta, niemals wieder.

Muillakin kuin DDR:n sosialisteilla on voimakas taipumus osoittaa menneisyyden virheitä, mutta sulkea silmät tältä päivältä. Siinä on paljon oppia, jos joku on oppiakseen. Eurooppalaisuuden ydin on sittenkin viisaudessa, että kehitystä vievät eteenpäin eri mieltä olevat. Samaa mieltä olevat säilyttävät - niin kuin DDR:n esimerkki osoittaa - melkein mitä tahansa.