Talvisodan henki oli sodan merkittävin saavutus

On siis kulunut 70 vuotta Talvisodan syttymisestä. On syytä kirjoittaa Talvisota isolla T:lla. Ei se ollut mikä tahansa talvinen sota. Kielitoimistosta löytyy oikeaoppisuutta, mutta ei draaman tajua.

Paljoa uutta sodan taustasta ei enää löydy, kun Venäjä on tunnustanut Neuvostoliiton ampuneen Mainilan laukaukset ja Molotov-Ribbentropin salainen lisäpöytäkirja on löytynyt.

Merkittävin saavutus Talvisodassa oli Talvisodan henki; se että vain paria vuosikymmentä aiemmin jyrkästi jakautunut kansa yhdistyi taisteluun kommunistista suurvaltaa vastaan. "Kaveria ei jätetä", niin se tiivistetään nyt.

Monet ajattelevat syystä, että Talvisodan henki on taakse jäänyttä kuin Eldankajärven jää. "Kaverille ei jätetä", luonnehtii paremmin tämän päivän "hyvinvointiyhteiskunnan" ajattelua. Näin päätellään, kun katsellaan optiomiljoonia ja lähes kaiken tuotannon siirtymistä ulkomaiseen omistukseen, usein ulkomaillekin. Ehkä liberalistinen markkinatalous on kuitenkin jo käännekohdassa, kun pääministeri Talvisodan aattona haikailee kotimaisten tietoverkkojen perään. Harharetkistä on edessä kuitenkin suuri lasku.

Talvisodan hengessä on siis opiskeltavaa. Ensimmäiseksi pitäisi muistaa Mannerheimin suuri rooli. Vapaussodan (Vapaussota se oli, siitä todistaa myös Talvisota) 20-vuotisjuhlat tarjosivat Mannerheimille tilaisuuden sanoa, että on aika unohtaa, millä puolella kukakin kaksikymmentä vuotta aiemmin oli ollut. Suomen Sosialidemokraatti vastasi kirjoittaen yleisesti tiedettävän, etteivät vankileirit olleet Mannerheimin syytä, vaan tämä oli vaatinut laajaa armahdusta.

Lisäksi Mannerheim oli yksipuolista saksalaissuuntausta vastaan, mikä teki rajan Mannerheimin ja äärimmäisen oikeiston välille. Kansa jakaantui äärivasemmalta ja äärioikealta, mutta perussuunta keskellä oli vahva.

Vuonna 1928 yksityinen henkilö lahjoitti perusrahan Mannerheimin patsasta varten. Nyt kerätään rahaa veteraaneille myymällä niitä rintaneuloja, jotka olivat 1950-luvun alussa suoritetun patsaskeräyksen tunnus. Hanke toteutui vuonna 1960, kun postitalon viereen pystytettiin Aimo Tukiaisen veistämä ratsastajapatsas. Se on kääntänyt selkänsä eduskunnalle.

Siinä on ajankohtaista symboliikkaa keskusteluun presidentin valtaoikeuksista. Mannerheimin oli hallitsijana ja hallitsijan koulutuksen saaneena suomalaisten kunnioittama ja luottama kansan edustaja, mutta ei kansanedustaja, poliitikko. Voi sellaiselle hallitsijalle olla tarvetta tänäänkin, ainakin kansan mielestä.

Talvisodasta on tullut sittemmin trauma veljeskansallemme virolaisille. Kuinka itsenäisyydestä luovuttiin laukaustakaan ampumatta, siellä kysellään niin hartaasti, että uudelleen neuvotteluin vuonna 1991 saavutettu itsenäisyys tuntuu monista kuoritulta maidolta.

Tohtori Martti Turtola on lisännyt tuskaa todistelemalla, että Viro olisi voinut pelastua laittamalla hanttiin ja suorittamalla liikekannallepanon kesällä 1939 Suomen tapaan. Jälkiviisaus on viisauden imelin laji.

Viron ratkaisu oli toinen kuin Suomen, mutta oli silläkin perustelunsa. Presidentti Päts ja puolustusvoimain ylipäällikkö Laidoner yrittivät hankkia sotilaallisesti heikolle Virolle aikaa Saksaa tai uutta Eurooppaa odoteltaessa. Harhaluuloja Neuvostoliitosta heillä ei ollut, mutta ei myöskään Saksasta. Odotus oli toiveajattelua, mutta mitä muita mahdollisuuksia todella oli.

Lopputulos oli, että Viro joutui kokemaan molemmat suurvallat ja herrakansat. Imbi Pajun koskettava dokumentti "Torjutut muistot" kertoo niistä seurauksista, joita kansa joutui kokemaan.

Neuvostoajan jäljiltä virolaiset eivät ole oikein löytäneet suurta suuntaa "kaveria ei jätetä". Liberalistisesta talouspolitiikasta ei ole osattu siirtyä yhteisvastuun tielle, vaan "kaverille ei jätetä".

Ei Suomenkaan politiikka Talvisodan edellä niin määrätietoista ollut. Vasta ilmestynyt Eljas Erkon (Ohto Manninen ja Raimo Salokangas: Eljas Erkko, tuntematon valtiomahti. WSOY 2009, 749 s.) elämänkerta ei suuria salaisuuksia tästä ajanjaksosta paljasta, kun niitä ei ole.

Dramaattista oli, ettei ulkoministeri Erkko eikä hallituksen enemmistö yksinkertaisesti uskonut sotaan, vaan arveli Stalinin pluffaavan. Neuvostoliitto ei halua ottaa sodan riskiä ja Suomi myy asemansa maailmalla, jos se myöntyy, kirjoitti Erkko. Erkko katui venäläisiä nuoleskelevan Paasikiven nimittämistä neuvottelijaksi Moskovaan.

Paasikivi taas kutsui Talvisotaa Erkon sodaksi ja katui Erkon lähettämistä sodan puhjettua maan edustajaksi Tukholmaan. Mannerheim jakoi kyllä Paasikiven myöntyvyyssuunnan.

Tänäänkään emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos Talvisodan alla olisi valittu Paasikiven linja. Ohto Manninen viittaa siihen, että Neuvostoliiton armeija oli jo kuukautta ennen neuvotteluja matkalla Suomen rintamalle. Se kai todistaa siitä, että Stalin ja Molotov olivat tosissaan pitkissä neuvotteluissa ja vasta viime hetkessä annettiin puhevalta sotilaille. Armeijan kääntäminen takaisin ei olisi heille ollut mikään juttu.

Jälkeenpäin aina tiedän, mitä olisi pitänyt tehdä. Olenhan suomalainen. Maailman laita oli lavea. Apua ei tullut, vaikkei Suomi myynyt itseään. Eljas Erkon tiukka linja merkitsi sitä, että Suomen kansa tiesi, mikä on maan politiikka, Suomen linja. Sekin oli Talvisodan hengen ehdoton perusehto.