Presidentti ratkaisee, onko Suomella tulevaisuudessa omaa ulkopolitiikkaa

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on paikallaan ajatella hiukan Suomen ulkopolitiikkaa - niin kauan kuin sitä on. Kysyn siis, mitä Suomen ulkopolitiikasta tulevaisuudessa on olemassa.

Kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi suurin osa politiikasta siirtyi unioniin. Talouspolitiikasta maatalouspolitiikkaan - kaikissa tärkein viitekehys on nyt EU. Katainen ei tee yhtään ratkaisua miettimättä, mikä on EU:n politiikka. Ulkopolitiikan perinteinen tehtäväkenttä hajosi, kun eri sektoriministerit alkoivat istua ilman ulkoministeriön apua kansainvälisissä kokouksissa. Ministereiltäkin muuten alettiin kysellä kielitaitoa ja muita valmiuksia eurooppalaiseen yhteistyöhön.

Mutta itse ulkopolitiikka, Suomen valtion ulkoiset suhteet jäi unionipolitiikan ulkopuolelle. Nyt EU:n korkea ulkopoliittinen edustaja alkaa tosissaan suunnittelemaan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kukaan ei vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Suuret maat huolehtivat, ettei niiden varpaille astuta. Mutta joissakin pienissä sinisilmäisissä maissa kuten Suomessa ajatellaan, että yhteinen etu on parempi kuin yksityinen.

Niin naiiveja pienet maat usein ovat.

Suomelle tärkeä asia on, mitä Suomen ulkopolitiikka oikein on sen jälkeen, kun unionin korkea ulkopoliittinen edustaja on saanut määritetyksi, mitä unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on. Jo nyt pitää tietää, mitä halutaan ja mihin pyritään. Yksi lautanen tai yksi tuoli sen takana ei ole mikään kysymys. Nimenomaan tässä asiassa tasavallan presidentti perustuslain mukaan on edelleen ulkopolitiikan keskiössä.

Mitä Suomen ulkopolitiikka tulevaisuudessa merkitsee, määrittää myös presidentin tehtäväkentän. Jääkö siihen muuta kuin Venäjä, Venäjä, Venäjä ja muutamat muut suorat suhteet unioniin ulkopuolisiin valtiopäämiehiin, ellei unioni niitä suhteita hoida? Tässä ollaan suuren muutoksen kynnyksellä. Tarkasti ottaen on kysymys siitä, ollaanko sanomassa hyvästit kansalliselle ulkopolitiikalle. Toteutuuko nyt oppi uudesta uljaasta Euroopasta, jossa kaikki marssii samaan tahtiin?

Unionin asiat Suomessa ovat kiistatta pääministerin tehtäväkenttää tapahtuupa ulkopolitiikan kuviossa mitä tahansa. Niin myös kun unionin yhteinen ulkopolitiikka kun se toteutuu. Mutta ennen kuin se toteutuu, on presidentillä Suomen valtiosäännön mukaan aivan keskeinen rooli. Hän voi ainakin estää hullutukset. Pääministeri kuvioi Brysselissä, presidentille jää Suomen oikeuksien puolustus. On siinä yhtä paljon tehtävää kuin Vuosalmella heinäkuussa 1944. Taistelu on alkanut, mutta vastuu rintamalinjoista jäänee seuraavalle presidentille. Seuraava presidentinvaali ei ole yhdentekevä tapahtuma.

Mutta sitä ennen valittava pääministeri - mikä siis tapahtuu jo eduskuntavaaleissa - on ulkopolitiikan tulevaisuuden kannalta tärkeä. Pääministerin tehtävänkuva on olla pätevä eurooppalaisessa kehyksessä. Pääministeriehdokkaiden pitää siinä kuviossa uskottavia. Eduskuntavaaleista tulee entistä selvemmin pääministerivaalit, mutta ne eivät ratkaise Suomen ulkopolitiikan tulevaisuutta. Jos Taxellin komitea ei siihen kykene, ei ole pakko tehdä muutakaan. Kuvio on tälläkin hetkellä riittävän selvä. Presidentillä on rooli, yhteistoiminnassakin viimeinen sana. Arvelen, että se tyydyttää suomalaisia, jotka voivat ottaa kantaa sitten presidentinvaalissa. Siitä innostuneita on kuitenkin paljon enemmän kuin eduskuntavaaleista innostuneita.

Presidentin rooli on ollut ja on Suomen ulkopolitiikan tärkeä voimavara. Politiikan valtavirta, joka on yhä enemmän luonteeltaan iltapäivälehtien impulssiivisuuden tasoa, hokee nyt ihan muuta, mutta on väärässä. Muiden päälle puhuva höpötys parlamentarismista on kaiken kattavaa. Kun kansanedustajat tulkitsevat demokratiamme olemusta ei parlamentarismin ulkopuolella näy mitään elämää, ei edes presidenttiä, mutta totta se ei ole.

Presidentti on yhtä demokraattinen valtioelin kuin parlamentti, ellei jopa demokraattisempi. Hän on aina enemmistön edustaja ja hänen valintaansa kansalaiset osallistuvat todella aktiivisesti. Samaa ei voi sanoa eduskuntavaaleista, jossa löydetään vain suhteellinen enemmistö. Jos perustuslakia muuttamalla - tietenkin puhutaan uudistuksesta - viedään presidentiltä valta, syyllistytään kai vallankaappaukseen, siis vallankaappaukseen kansalta. Suomen valtiosäännön vahva traditio on, että demokratia nojaa kansaan kahta kautta, eduskunnan ja presidentin kautta. Ei se huono kuvio ole, vaikka kylläkin joskus monimutkainen.