Kuuntele kolumni kirjoittajan itsensä lukemana
YLE Areenasta.
Veljeskansat, kuitenkin
Tänään, 24 helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä. Suomessa järjestetään kymmeniä Viron itsenäisyyspäivän tilaisuuksia. Harvinaista on, että toisen maan itsenäisyyttä juhlitaan niin näyttävästi, mutta Suomi ja Viro ovatkin veljeskansoja. Sana veljeskansa voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta totta se silti on. Tilaisuuksien järjestäjät ovat kansalaisjärjestöjä, jotka ovat omistautuneet Viron asialle.
Suomen ja Viron veljessuhteet ovat ikivanhoja, peräisin 1800-luvun kansallisen heräämisen ajalta, jolloin runoilija Lydia Koidula alkoi nimittää niitä Suomen sillaksi. Kulttuuria sillä sillalla on kulkenut paljon, mutta myös raadollisempaa asiaa, esimerkiksi turisteja ja yrityksiä. ”Keula kuohuu, kaula kastuu”, runoili Harri Kaasalainen ensimmäisellä sotien jälkeisellä kulttuuriristeilyllä yli Suomenlahden vuonna 1965.
Itsenäisyyden saavuttamiseksi virolaiset joutuivat käymään kaksi vapaussotaa, ensimmäinen Leninin puna-armeijaa vastaan ja jälkimmäinen Suomessakin tunnetun kenraali von der Goltzin saksalaisia joukkoja vastaan. Jälkimmäistä, saksalaisia vastaan käytyä sotaa ei Suomessa aina muisteta. Suomalaiset osallistuivat Viron vapaussotiin Pohjan Poikien rykmenttinä, yhteensä 3700 vapaaehtoista. ”Suomalaisten tulo oli kipinä, joka sytytti palamaan rohkeuden ja uskon omaan voittoomme”, sanoi virolaisten komentaja, kenraali Laidoner. Jatkosodassa virolaiset Suomen pojat maksoivat tätä kunniavelkaa JR 200 -nimellä Suomen rintamilla.
Heimoaatteesta huolimatta 1920- ja 30-luvuilla politiikka meni toisia latuja. Suomi kääntyi pohjoismaihin, virolaiset etsivät ystäviä etelästä. V. 1939 Viro teki Neuvostoliiton kanssa sopimuksen ja Suomi joutui talvisotaan. J. K. Paasikivi oli jo kirjoittamassa kehuja virolaisten viisaasta ratkaisusta, kun Stalin näytti karvansa. Kesäkuussa 1940 toteutettiin ensimmäiset virolaisten kyyditykset ja niiden mukana Paasikiven kehut jäivät päiväkirjamerkinnöiksi. Paasikiven linja ei aina ollut aivan johdonmukainen, mutta tiukan paikan tullen toimiva kuitenkin.
Stalinin uskomaton taidonnäyte Virossa oli kääntää syvä saksalaisvastaisuus vielä syvemmäksi Neuvostoliiton ja Venäjän vastaisuudeksi muutamassa kuukaudessa. Yhtä asiaa Stalin ei kuitenkaan kyennyt muuttamaan. Virolaisissa säilyi voimakas itsenäisyystahto läpi neuvostomiehityksen vuosikymmenien. Se on Viron todellinen ihme. Sitä sietää tutkia ja juhlia kaikissa pienissä maissa.
Viron toinen ihme oli, että maa kykeni 1990-luvun uudessa murroksessa irtaantumaan Neuvostoliitosta ilman verenvuodatusta, laukaustakaan ampumatta. Joistakin virolaisista tuntuu siltä, ettei itsenäisyys ilman laukauksia ole ihan aito. Virallinen Suomi ei toiminut tämän murroksen aikana aivan eturintamassa, vaan presidentti Koivisto panosti pitkään enemmän Gorbatshoviin kuin virolaisiin. Siksi kirjailija Sofi Oksanen on vaatinut korkean tason anteeksipyyntöä virolaisilta.
Usein maailmanhistoriassa on toteutunut pahin, ei paras vaihtoehto. Koiviston varovaisuus pohjautui realismiin ja laskelmiin siitä, mikä olisi Suomen etu. Ei itsekkyys ole pelkästään suurvaltojen etuoikeus. Koivisto ei myöskään halunnut luvata sellaista, mitä ei kykene pitämään.
Mutta Viron ja Suomen suhteet eivät 1990-luvun alussakaan olleet kiinni vain valtionjohdosta. Veljeskansojen suhteet toimivat monella eri tasolla, sydän sykki monin eri muodoin. Lennart Merikin lenteli Finnairin laskuun hakemassa itsenäisyyden tunnustuksia ympäri maailmaa ja Sonera maksoi Viron ulkoministerin älyttömän kalliita puhelinlaskuja. Eipä kysellä senkään perään, että Suomi pelasti Esko Ahon ja Iiro Viinasen päätöksellä Viron öljykriisiltä vuoden 1992 talvella, kun Neuvostoliitto käänsi Viron öljyhanat kiinni.
Viron entinen pääministeri Mart Laar sanoi Danielsson-Kalmari-seminaarissa viikko sitten, ettei mitään anteeksipyydettävää ole. Veljeskansat toimivat monella eri tasolla, mutta ovat aina veljeskansoja. On sillä käyttöä tulevaisuudessakin.

Kommentoi 40 kommenttia